Uudenaikaisia olivat jo ne vaatteet ja parseelit, joita masiinilla ommeltiin. Entisen kansan käsin ommellut puvut olivat silloin jo kadonneet, ja vain kaikkein vanhimmat muorit ja vaarit niitä enää muistavat.
Pellavarohtimista nuoruaiseksi kudottu "prostinapaita" oli alimmaisena arkipaitana sekä miehillä että naisilla, pyhänä taas hienompi liinapaita. Pellavaloiminen, villakuteinen hame oli musta- taikka tummanruskeapohjainen, punaisine, sinisine ja viheriäisine pitkin-raitoineen. Röijy oli tummavärinen, usein raitainenkin, vyöllä "hoikemuksesta" kohdasta kiinnitetty. Päässä oli varakkailla naisilla, lukkarin muoreilla ja tyttärillä sekä muilla rikkailla sininen tykkilakki "fluureineen" ja leveine silkkisolmuineen, jaloissa raitaiset sukat sekä mustat ruojuskengät. Housuja eivät naiset tarvinneet, "jopa olisivat nauranhet suunsa halki, jos joku olisi housuja pitänyt. Sanottiin kyllä, että herrasfröökynöillä oli housukki… Mutta mieki olin lopulla seittemääkymmentä kun ensimmäiset housuni sain." Paksu "toppihame, joka oli tehty kuin täkki", oli alushameena talvella. Vielä oli naisilla komea "silkkifluurinen" punainen hartiohuivi, "lonksaali", jonka rikkaat kiinnittivät kultasormuksella "lean alle", vieläpä muutamilla oli suolivyössä toinen korea huivi. Emännän sormessa oli leveäkantainen "kraveerattu" hopeasormus, ja kotoisissa oloissa riippui hänen vyössään komea messinkinen vyölliskoukku monine avaimineen. Talvella käytettiin päällä vielä "kohtua", turkkia, jonka päällinen isoisilla oli "ruottinverkaa, hyvää jos hyvää", sisus oravannahkaa sekä kaulus "hiiniä vesielävännahkaa tai siperinnahkaa… ja se vesielävännahka olikin tyyristä". Krinuliinejäkin oli noin 60 vuotta takaperin nähty kaupungin mamseleilla, olipa oltu näkemässä, kun kerran "Toornion fröökynöitä" oli viety Haaparannalle "paaleihin": heinähäkkiin oli täytynyt fröökynät sovittaa jaloilleen seisomaan, kun eivät pystyneet istumaan ajurin rekeen. Jotkut ylpeimmät Tornion laakson tyttäretkin, samoin kuin Kittilän ja Muonion parhaimmukset panettivat krinuliinivanteita alushameeseensa. Niin oli Kittilässä "Ranken frouvalla", Jussilan Maria-Johannalla ja Sirkankylän Kaijalla sekä muilla semmoisilla "höökäreillä" komeat pönkkähameet. Vanha, 80-vuotias Palon Mari-mummukin Kukkolassa sanoi parissakymmenissä ollessaan komeilleensa kolmen vanteen hameessa, mutta oli muutamilla ollut kahdeksankin vannetta. Semmoinen hame oli kuin puupirri, alimmainen pyörökin oli jo kuin pyykkisaavin vanne. Ovesta kun sellaisissa hameissa yritti, niin "aina länkkyä jäi jälkhen". Mutta surullisen lopun sai Kittilän krinuliinikoreilu. Muuanna talvi-iltana punotti taivas ja lumi ja koko maailma aivan verisenä. Kittilä kauhistui ja yhteistä loppua odotellen riisti pois ja repi synnilliset koreutensa, Jussilan Maria-Johannakin poltti krinuliinivanteisen hameensa.
Miehet häärivät kesällä hurstihousuissa ja röijyissä. Talvella taas oli "kankhasta" housut, joiden etumuksessa oli pelti, mikä avattuna "putosi polvhin asti, niin että koko hoito näkyi". Pystykauluksinen röijy oli valkeaa villakangasta, ja sen rintaa koristi rivi kirkkaita messinkinappeja. Ulkona liikuttaessa oli päällä miltei nilkkoihin ulottuva, villavyöllä vyötetty vitivalkea sarkakauhtana, umpitakki, "ja se merkithin, että oli vireä vaimo, kun miehellä oli kauhean valkea takki". Takkinsa "poovessa" säilyttivät miehet lappalaisten tapaan tuluksia sekä muitakin "kaluja". Metsämiehilläkin oli eräretkeltä tullessaan povi lintuja täynnä. Pitkillä matkoilla pantiin umpitakin päälle vielä turkit, ja sidottiin kaulan, rinnan ja vyötäisten ympäritse 8-9 kyynärää pitkä leveä villavyö. Päässä pidettiin kesällä omien räätälien tekemää "lippilakkia", talvella taas koiran- taikka lampaannahkaista reuhkaa. Jaloissa oli karvaiset "nauvakkaat" taikka poronnahkaiset kallokkaat, joissa lyhytvartisten sukkien, "kuopien", lisäksi käytettiin täytteinä heiniä.
Mutta rikkailla isännillä ja valiomiehillä oli juhlatilaisuuksissa päällään "rokki", joka oli sinisestä verasta tehty, puolimäärään polvia ulottuva, leveäkauluksinen, messinkinappinen herrasparseeli. Nivusten kautta se otti ihoon kiinni, mutta helmoista oli niin alava ja leveäpoimuinen, että siitä saattoi hyvinkin sivaltaa pari lakkivaatetta, "eikä tiennyt mithän, että oli otettu". Takahelmoissa oli rokin "salaplakkari", josta tavallisesti "pikkuisen joku valkea nuska näkyi", kun isäntä pyörähteli. Valiomiesten parseeleja olivat myöskin korkeat "tröttöhatut" sekä samettiperäiset karvalakit, joissa oli "niin hiini karva, että jos minnekäpäin pyyhkäsi, niin se jäi sinne päin nojaillen".
Itse kehräsi ja kutoi naisväki kaikki vaatteensa ja kankaansa. Siinä hommassa menivät talven pitkät päretulilla valaistut pimeät sekä keväiset päivät, ja sai siinä hääriä
"totinen Toimelan emäntä ja viisi vireää piikaa".
Talvella kehrättiin, keväällä maaliskuussa ruvettiin kutomaan, ja sitten jo ennen kesätöitä piti joutua kaikki valmiiksi.
Kotona toimitettiin värjääminenkin, ja värjäysaineet olivat miltei kaikki kotimetsistä kerättyjä. Mustaan käytettiin "mustien kaltioitten" mutaa, "maamustaa", lepänparkkia ja pyörätahon ihviä, harmajaa saatiin jauhopuolan eli hietapuolan varvuilla, punaista värjättiin koivunkänsillä, "ja piti siihen olla vähän myrkkyäkin", ja keltaiseksi painettiin koivun pihkalehdillä, lupoilla ja kelloilla sekä viheriäiseksi koivun pihkalehdillä, sinikivellä ja "saltsyyrällä". Sinistä värjättiin myöskin ikivanhaan kansan tapaan: hapatettiin kiukaalla astiassa sinikiveä ja ihmisen "virstaa" ja siinä päiväkausin liotettiin ja hämmennettiin värjättäviä lankoja taikka villoja, "ja se haisi kuin väripytty". Kaikkia metsävärejä piti keittää vedessä ja panna väripataan hiukan suolaakin ja sitten "kultioida", että väri paremmin tarttui kiinni.
Sarat, "kankhat", vanutettiin kotona. Muutamissa taloissa oli vartavastiset lovikylkiset vanutuspuut, mutta toiset toimittivat vanuttamisen potkimalla. Pari päiväkautta saivat poikaset maata selällään penkillä pöydän ja seinän välissä jalat vastakkain, potkien sarkakääröä, toinen alta, toinen päältä, niin että se myötäänsä pyöriä kihnutti tullen yhä tiuhemmaksi.
Ei osannut entisten pirttien kansa kirjoitustaitoa, hyvä kun sai painetusta sanasta selvän siksi, että läpäisi rippikoulunsa ja lukukinkereillä tuli toimeen pappinsa kanssa. Pienimmätkin paperit, velkakirjat ja palvelijain "päästöseelit" piti kirjoituttaa papilla taikka muulla pitäjän virkamiehellä ja ottaa ne vastaan useinkin ruotsinkielisinä ymmärtämättä sisällöstä muuta kuin kömpelön puumerkkinsä.