Karhu oli miehen sanalle kuuliainen, rutistellen vain hänen reppuansa. Silloin taas jo ennätti apuun Satan Sainio lenkaten vaivaisella koivellaan, siepaten maasta Ollin keihään ja sohaisten kontiota selkään. Äkäinen pyörähdys vain, karmiva karjaisu, ja karhu oli toistamiseen Sainion kimpussa. Ukko tarttui hädissään petoa päähän, mutta se heitti hänet nurin ja narskautti käden poikki. Sainio vielä toisella käsipuolellaan yritti karhua keihästää, mutta raivostunut peto piteli häntä vielä pahemmin, havartaen ohimoon ja pureskellen päänahkaan useita aukkoja. Kontion surmaretkestä näytti tulevankin miehen surmaretki. Mutta joutui viimein apuun Erkon Jussa, joka tähän saakka oli piileskellyt puun katveessa, tuli piihana vireessä, mutta oli niin pois järjestyksestä, ettei ymmärtänyt pyssyään laukaista, vaikka sohikoi sen piipulla karhun suutakin. Lopuksi mies sentään hoksasi hotaista karhua pyssynperällä ja ärjäistä:
— Älä, mettänelävä, miestä revi!
Peto pelästyi, jätti Sainiot ja muut ja lähti pakoon.
Kyllikseen olivat miehetkin saaneet karhuleikistä. Vaivainen Satan Sainio, kovimman leikin kokenut, kyllä koetti yllyttää heitä vieläkin käymään kontion kimppuun, "jotta se söis niistä yhenkääu, kun olivat niin pelkureita", mutta eipä enää kukaan uskaltanut mennä itseään revittämään. Hyvä kun pääsivät pedosta!
Pimeäkin oli jo tullut, ja kylään oli pitkä matka, eikä voitu ruveta raadeltua Salmoa sinne yötä myöten raahaamaan. Täytyi jäädä yöksi Kuurusenvaaran laitaan, samoille maille taistelukumppanin kanssa. Lyötiin honka maahan, tehtiin rakotuli, "laiskanpojan valkia", ja ruvettiin siinä tulen loimessa hakovuoteella ukkoa hoitelemaan. Verta oli miehen naudakas täynnä, sääri surkeasti revitty, käsi runneltu, naama ja koko pää verissä. Pestiin ukon haavat, pantiin päälle pihkaa ja koivuntuohta ja sääri sidottiin vaatteista revityillä raasuilla.
Mutta äkäinen Sainio ei tahtonut jättää kontiota kostamatta. Lähetti hän kylään pari miestä hakemaan apuväkeä, oikeita miehiä, jotka pystyvät karhun kanssa tappelemaan, eivätkä heti ala jänistää.
Seuraavana aamuna lähtikin kylästä uusi, viisimiehinen joukko: Pääkön Salkko, Tuomaan Heikki ja Kurun Heikki, Koskenniemen Jaako ja Hietasen Pekka. Keihäät ja kirveet olivat nytkin vain miesten aseina. Mutta sellainen oli ukkojen sopimus, ettei kukaan saa lähteä käpälämäkeen, vaan kaikkien on käytävä kimppuun kuin yksi mies.
— Niinkuin yksi mies… ja kova! sai Kuurusenvaarakin kuulla.
Helposti kontio taas tavattiinkin. Se oli pysähtynyt miltei miesten yönuotion näkyville, jängän reunaan, haavojaan hoitelemaan hänkin, kodistaan karkoitettu metsän ukkopaha. Kuurusenojalla äijä peseskeli verta vuotavia vammojansa, sillä vesi on metsäläisen paras lääke; siihen se haavoja saatuaan heti turvautuu.
Säikähti karhu parka pahasti, kun metsästä yhtäkkiä taas keihäsmiehet ja kirveskourat perä perää ilmestyivät, ja, arvellen joutuvansa alakynteen, lähti heti jänkää laukkomaan. Mutta Pääkön Salkko, joka keihäineen painatteli etunenässä, karjaisi: