Mutta Salkko lähti astelemaan ympäri paloa, ja ukon askeliin tyrehtyi koko tuli, polttaen vain askelten välimaihin kanervikkoon kuin sahanhampaita. Tässäkin ukko käytti omia keinojaan. Pulloon oli hän ottanut maasta ukonpilveä, sinistä lahopuuta sekä juhannusyön kastetta, ja siitä pullosta voiteli hän kenkänsä pohjat, ennenkuin lähti kiertämään paloa, astellessaan lisäksi tiputteli vielä pullosta silloin tällöin maahan joitakuita noppia.
Ei Kassan ukosta vesikään "huolinut". Kerran hän lähti astumaan yksiöistä jäätä myöten Pessalompolon ylitse Honkurin puolelle ja putosi sulaan. Kylän ihmiset sen nähdessään kovassa hädässä laukkoivat rannalle ja kiirehtivät köysineen ja muine neuvoineen auttamaan. Mutta äijä vain huusi heille:
— Ei täällä härkää ole! Oottakaahan, kunhan panen piiphun!
Ja totisesti, äijä pisti piippuunsa ja pani savuksi, kömpi sitten jäälle ja lähti astumaan. Ukko oli varannut itsensä vettä vastaan, niin ettei se uskaltanut häntä "kukittaa", vaikka hän olisi joutunut millaiseen vesivaraan. Syksyllä ensi kerran jäälle mennessään hän oli piirtänyt kolme ristiä eteensä ja pannut vettä päänsä päälle sanoen:
"Vesi, jos sie viet minun henkeni, niin ole vastaava tuomiopäivänä minun sieluni eestä!"
Samalla tavalla Salkko varasi itsensä keväällä, kun meni ensimmäisen kerran sulille vesille. Sitten ei kesävesikään hukuttanut.
Salkko saattoi lumota pyssynkin, niin ettei sen kuula pystynyt häneen. Silloin "kun ryssä lähti Franskan avuksi" ja otti miehiä sotaan, olivat kaikki kovin peloissaan, mutta Salkko-ukko tyynnytteli heitä.
— Ei tartte pelätä! Kyllä luojilla on sivullakin sijaa.
Ja sitten Kassa kertoi, kuinka hän ennen sotaväessä ollessaan näytti kerran koko joukolle kummat. Oltiin ampumassa tauluun, ja kapteeni sanoi:
— Kuka ottaa ja viepi minun lakkini tuonne taulhun, johon kakstoista miestä ampuu niin paljon kuin ennättää? Hän saapi kunniamerkin.