Veden- ja lumensekaista sohjua seuloo taivas keisarien kaupungin päälle, ja vaikeasti vetää rattaita ajurin laiha hevonen.
— Onko sinun hyvin vaikea olla? — kysyy vaimo, kuullessaan katkonnaista hengitystä.
— Ei tässä hätää vielä, — vakuuttelee mies, — Jokos tämä on Anitshkinan silta?
— Ei ole vasta kuin Kasanskin.
Pöhöttyneillä silmillään mies ei näe kuin himmeästi.
— Et taida enää, ukko kulta, nähdä Pietarin kaunista kaupunkia, — virkkaa vaimo, ja hänen äänensä värähtää hieman.
— Jo minä sitä olen tarpeekseni katsellutkin, — vastaa mies tyyneesti.
Miks' ei valitusta, miks' ei napisemista? Kuinka voivat he pysyä niin tyyneinä, ja kumpikin on jotenkin varma siitä, että he viimeistä kertaa istuvat rinnatusten! Mistä tämä voima tuossa suomalaisessa käsityöläisessä ja hänen vaimossaan, tämä voima katsoa kuolemaa silmiin niin rohkeasti? Yksinkertaisten, oppimattomain äitienkö kylvämät siemenet ovat hedelmää kantaneet?
Hetken perästä mies jatkaa:
— Niinkuin ennenkin on puhetta ollut, älä sinä hylkää sitä kortteria, vaan pidä siinä asukkaita. Saat ainakin itse pojan kanssa asua ilmaiseksi. Nämä nykyiset asukkaat ovatkin varsin sopivia. Kyllähän se Kaulio välistä vähän remuaa, kun on saanut hattuunsa, mutta eihän siitäkään sen suurempaa haittaa.