Niin nämäkin kolme eturivin miestä tunsivat erityistä mielihyvää pastorin kutsumuksen johdosta ja rupesivat heti arvelemaan ja arvailemaan, mitähän hänellä lienee asiata. Luokkatoverit kerääntyivät heidän ympärilleen, ja oli siinä kuhinaa ja kyselyä ja epätietoisia vastauksia. Se vaan on varma, että nuo kolme olivat päivän sankareita.
Kaikki nuo kolme olivat melkein yhdenikäisiä, 12-13 vuoden tienoissa. Vanhin heistä, Juho, puutarhurin poika Krestovskin saarelta, oli hyvin jänteä pikkumies, kasvot laihat, erittäin tarkkapiirteiset, suu aina jonkinlaisessa jännityksessä, ikäänkuin joka hetki olisi mitä tärkeätä päättämässä. — Toiset, Fredrik ja Antero, olivat melkein yhden- ikäiset, kultasepän-sällin poikia kumpikin. (Anteron isä oli jo aikaa sitten kuollut.) He olivat naapurusten lapsia ja pienestä pitäin kasvaneet yhdessä. Ilojansa olivat keskenään jakaneet, yhdessä pieniä surujansa kantaneet; yksistä puolin aina muitten ahdistaessa, mutta kahden kesken väliin jankaten, väliin otellenkin, niinkuin hyväin ystäväin siihen aikaan tapa oli. Ottelun ja kinastuksen jälkeen jyräiltiin tietysti pari päivää ja kärsittiin kummallakin puolen sanomatonta ikävää, tietäen kyllä, että jo se toisenkin sydän on sulanut, mutta odotellen vain, että toinen ottaisi ensimmäisen askelen. Ja milloin sen otti toinen, milloin toinen, ja sitten lyötiin sovinnon kättä, ja poissa oli kuin pyyhkäistynä yrmeät välit.
Fredrik oli rotevarakenteinen, kätevä, käytännöllinen ja kieleltään ketterä, ja näillä ominaisuuksillaan hän useinkin auttoi pulasta Anteron. Viimeksi mainittu taas oli hieveröinen, epäkäytännöllinen ja samalla taipuvainen haaveiluun. Kun Anteron mieli oli lannistunut jostain vastoinkäymisestä — ja niitähän on lapsillekin mitattu maailmassa, kullekin leiviskäänsä myöten, — silloin rohkaisi häntä Fredrik ja sai hänet jälleen entisilleen. Kun Anteron haaveilu välistä läikähti hempeämielisyyteen, silloin hänet jälleen herätti tolille Fredrikin järkevyys, joskus ivakin. Fredrikin järkeily puolestaan menetti usein kylmyytensä ystävänsä sydämmellisyyden hehkussa, ja reippaan, välistä rajun luonteen purkaukset talttuivat toisen säveyteen. Näin nämä kaksi ystävystä alinomaa tarvitsivat toisiansa, tukivat ja kannattivat toinen toistaan. Kuinka loitos toisistanne, eri haaroille maailmaan, lienee kohtalo teidät sittemmin heittänytkään, te vanhat lapsuuden ystävät? Elämän huolten paino, jota ette lapsina osanneet aavistaakaan, on teitä kumpiakin koetellut; sen ainakin tiedän… Molemmat pitivät suuressa arvossa uskollista, vaikka hieman umpimielistä ystäväänsä, Juhoa, joka puolestaan hänkin oli kiintynyt lujilla siteillä edellisiin. Hänen teki hyvää olla heidän seurassaan. Hän nauroi Fredrikin poikamaisille sanansutkauksille ja mitä hullunkurisimmille vehkeille niin, että vettä kiertyi silmiin, ja vuoroin hän taas kernaasti seurasi Anteron mielikuvituksen huimia, pilventakaisia lentoja. Ja silloin puristui Juhon suu entistä jänteämmälle, ja hänen pienet silmänsä iskivät tulta.
Kello löi kaksi. Koulun vahtimestari Lauri — ennättänenkö sinustakin piirtää kuvasen, sinä vanha, stereotyyppinen äijä, koukkuselkä, nuuskarasioinesi ja pölyriepuinesi, josta niin moni vallaton poika aikoinaan sai huiskauksen, kiidellessään pulpettien ylitse ja alitse ennen tuntien alkua!… — Lauri nykäisi kellon kahvasta, josta vaskilangat johtivat sekä ala- että yläkertaan. Hetken perästä kuului melua joka luokalta. Tuokion kuluttua oli jälleen kaikki hiljaa: pidettiin iltarukousta. Mutta sen perästä alkoi jyry jälleen, tuo tuttava, hauska, vapautta tietävä jyry, jossa on palanen huolten helpotuksen huokausta ja palanen kodin, jospa köyhänkin, riemukasta tervehtimistä. Ken hennoisi, ken voisi estää tuota suluistansa päässyttä nuoruuden, vilkkauden, huolettomuuden koskea pauhaamasta!
Juho, Fredrik ja Antero riensivät pastori Skutnahbin asunnolle. Joukko tovereita seurasi heitä aina ovelle asti, ja vasta sitten kuin ovi oli noitten kolmen jäljessä sulkeutunut, läksivät toverit verkalleen astumaan kotejansa kohti.
— Mut mitähä sill' pastorill' mahtaa olla heill' sanomist'?
— Mie tiijän, — sanoi muuan roteva poika.
— No? — kuului kymmenen ääntä.
— Skutnabb on kihloissa… — alkoi tietäjä.
— Se on jo vuuvven vanha asia! — huudettiin vastaan. Koulupojilla ja koulutytöillä on välistä hyvin tarkkoja tietoja opettajainsa interiöreistä.