Kaksi karpaloa putosi veteen… Kuva katosi…
Grahn parka! Näinkö lyhyt oli sun kaunis unesi?… Mutta olihan se niin kaunis!…
Tiililotjassa.
On aikainen aamuyö.
Unen helmassa lepäjää vielä komea kaupunki. Siellä täällä vaan joku myöhästynyt vaeltaja kiiruhtaa kotiansa tai joku hämärä, epäiltävä henkilö koettaa puikahdella syrjäkatuja pitkin, välttääkseen polisimiesten huomiota. Siellä täällä torkkuu ajuri troskainsa peräistuimella, ja laiha hevonen, alahuuli lerpallaan, torkkuu sekin. Kaukana kuuluu rattaiden kolinaa: toksovalainen maitomuija siellä kuormallaan kulkee, ennättääkseen tuonne kauas Kolomnan puolelle.
Kaupungin duuman, maistratin, tornissa vedetään äkkiä ylös muutama musta pallo. Ne tietävät tulipaloa. Tuokion perästä kiitää ratsumies pitkin puulla laskettua Nevskin katua, kiiltävä vaskikypärä päässä. Se on palokunnan tiedustaja, esiratsastaja. Kohta hänen perässään ajaa palokunta neli-, kolmi- ja kaksivaljakoilla ruiskuineen, tynnyreineen, tikapuineen, hevoset kaikki yhdenkarvaisia, miehet totisina, tuimannäköisinä, harmaat takit yllä ja vaskikypärät päässä. Kumeasti kolisevat raskaat rattaat (siihen aikaan vielä ilman linjaaleja) puisella kadulla. [Suuri osa Pietarin pääkatua, Nevskin "prospektia", on laskettu kuusitahkoisilla, 8-12 tuumaisilla pölkyillä.] Uninen ajuri kavahtaa pystyyn; hänen laiha hevosensa hörhistää korviaan ja kadehtien katselee uljaita, hyvin syötetyitä kruununhevosia: tekisihän sitä tässä työtä toinenkin, jos olisi ruokaa piisalle asti.
Muutamasta portista pilkistää ulos piharenki, haukotellen ja niskaansa raapien.
— Kas vaan. Jo taas tulipalo.
Eikä viitsi mies edes astua ulos kadulle, nähdäkseen duuman torniin vedetyistä palloista, missä kaupungin-osassa tulipalo on. Eihän se ole omassa eikä naapuritalossakaan.
— Käskis tässä vielä tiedustelemaan, missä palaa, kun on tulipaloja harva se päivä, välistä kahdestikin yhtenä päivänä.