— Ei tässä mitään puheita enää tarvita, — vastasi Antero, — sillä tämä ihana kesäinen ilta itsessään ja nämä kolme Suomen ylioppilasta ovat kaikkein paras puhe. Nyt lähdemme tuonne rannalle Suomenlahden, vastaan-ottamaan nousevaa päivää. Kas tuolta koillisesta sarastaa aamu.
— Niin, sinne lähtee tästä ko-ko-kolme Suomen studenttia! — suostui Kuusi.
— Niin, kolme Suomen stu-dent-tia, — vahvisti Grahn, otti lakin käsiinsä ja ihaili lyyryä hetken aikaa. Vihdoin painoi hän lakin päähänsä uljaasen, keikailevaan asentoon.
Ja mennessään he hyräilivät: "Vapaita hengen lapsia".
* * * * *
Lahden rannalla istuu kivillä kolme Suomen ylioppilasta. Onnellisin on heistä Grahn.
Rasvatyyneenä kuultaa merenpinta. Kaukana molahtaa hauki tai haukkoo ilmaa vallaton särki, tehden virejä veteen. Pohjoisempana lepikossa laulaa vielä viimeisiä säveleitään satakieli. Kaukana Suomenlahden vastaisella rannalla kohoaa idän hiilakkata taivasta vastaan kuuluisa Tuutarin mäki. Sieltä kirkastuu taivas, puhdas ja pilvetön, hohtaa purppurassa ensin ja pukeutuu kultaan sitten, meren syvyyksiä myöten julistaen päivän ruhtinattaren tuloa, Jelaginan niemekkeillä kukkuu käki, pyhä lintu.
Rannalla on vene. Ystävykset lykkäävät sen vesille ja astuvat siihen. Parilla airon vedolla poistuu vene hyvän matkaa rannasta, kauniita laineita sivuillensa jättäen. Äsköinen kuohuileva innostus on antanut sijaa hiljaiselle hyvälle ololle. Siinä he haastelevat, Suomenmaata muistellen ja parasta sen tulevaisuudelle toivoen…
Kaksi heistä ei nähnyt isänmaan taivaan synkistyvän. Kolmannen on vielä määrä surra kansansa sydänsuruja. — — —
Vene ei liiku. Tyyni on meri. Grahn katselee veneen laidan yli alas veteen. Hän näkee siellä harmaassa päässä valkoisen ylioppilaslakin: keväinen unelma seppelöi syksyistä todellisuutta…