Piharenki kiiruhtaa kadulle jo ennen Arteemin tuloa ja lakaisee täyttä vauhtia, nostattaen paksuja pölypilviä. Keväinen aurinko kimaltelee kirkkojen ja tornien kullatuilla katoilla, pistäytyypä alas kaduillekin, missä korkeilta kivikartanoilta niin alas pääsee. Siellä, mihin ei päivä osu, kiirii pöly sakeina parvina ylös, laskeutuakseen hetken päästä jälleen, mutta yhä laajemmalle, yhä laajemmalle. Minne taas aurinko pääsee säteitään heittämään, siellä astuu jokainen pölynhitunenkin näkyviin. Kuinka niitten on tuskallista olla, kun valo paljastaa kaikki niitten saastat ja loat! Ne kimmurtelevat ja kiertelevät ja epätoivoisessa vimmassa käärmeilevät syrjään, syrjään pois tulisen, kirvelevän valon tieltä, siimekseen. Siellä ei heitä kukaan näe; siellä saa rauhassa myrkyttää ja tappaa! Niin, kas tuolla aukaisee pian nuorukainen jälleen akkunansa, hengittääkseen aamun raitista ilmaa, — kiiruhtakaa sinne valmiiksi akkunalaudalle ja tunkeutukaa ensimmäisten hengenvetojen mukana hänen rintaansa! Oletteko nyt tyytyväisiä, te hornan henkien orjat, pimeyden palvelevaiset peikot tuossa suuressa, kauniissa kaupungissa?… Voinetko, aurinko armas, voinetko milloinkaan saada näkyville kaikkea sitä kurjuutta ja kehnoutta, millä itsekkäisyys, voiton ja vallan himo ja heikomman sortaminen niin suurella menestyksellä asioitansa ajaa? Voinetko milloinkaan tuoda valoosi kaikki ne kärsimykset ja tuskat, joissa heidän uhrinsa taistelevat kovia taistelujaan, epätoivoisia? Vai loppumattomiinko sun säteittesi tielle korkeita kartanoita rakennellaan?
* * * * *
Suomen kirkkokartanon sisäpihalta astui kadulle nuori, vaaleaverinen mies, silmälasit silmillä. Hänen yllään oli hartioille keveästi viskattu levätti, jonka alta rinnalla näkyi lumivalkoinen papinkaulus mustalla talaalla. [Inkerinmaan ev. lutherilaisten pappien puku.] Uninen portinvartija nousi penkiltään pystyyn ja paljasti kohteliaasti päänsä.
Nuoren papin perässä kulki venäläinen talonpoika, niinivirsut, laptit, jalassa. Sekä jalkineet että koko pukukin lakkia myöten olivat punervassa tomussa. Hänet oli helppo tuntea lotjamieheksi noilta suurilta, paljon vetäviltä tiililotjilta, harkoilta, joita Nevalla kuljetetaan hinaajalaivain perässä, mutta kanavissa sauvomalla.
He kääntyivät kumpikin portilta Nevskille päin.
— Onko sinne hyvinkin pitkä matka? — kysyi pastori huonolla venäjänkielellä.
— Nikák njets [ei suinkaan], — vastasi toinen, lakkiaan kohottaen. — Pieni pyöräys vaan. Tästä ensin Nevskiä myöten Anitshkinan sillalle, siitä oikeaan Semenovskin sillalle ja siinä sillan korvassa se sitten justiin onkin.
Sen verran tunsi pastori jo Pietarin kaupunkia ja sen verran venäläistä musikkaa, että hän arvasi matkan — aivan oikein — jotenkin pitkäksi.
Hän käski musikan tilata ajurin. Uninen "Vanjkka" heräsi kutsusta, kiipesi etuistuimelle ja ajoi heidän luokseen. Hän huomasi edullisen hetken olevan käsissä: muita ajureita ei ollut, siis piti kiskaista kolminkertainen hinta. Lotjamies rupesi tinkimään, mutta vaikeni äkkiä, saatuaan ajurilta salaperäisen silmän-iskun.
Nuoren papin oli pakko suostua vaadittuun hintaan.