Lotjamies kursaili kauan aikaa, ennenkuin suostui istumaan hengellisen herran viereen. Hän sovitti itsensä vihdoin, niin kapeana kuin suinkin, puoleksi istuvaan, puoleksi seisovaan asentoon.
Kauan kesti ajoa, kunnes rattaat vihdoinkin pysähtyivät Fontankan varrella erään tiililotjan kohdalle.
Pastori maksoi ajurin.
— Olkaa hyvä, astukaa vähän edemmäs, tuon toisen rantalaudan kohdalle, — sanoi lotjamies, jääden itse vielä ajurin kanssa jotain haastelemaan.
Ajuri pisti hänen kouraansa vaskirahan, hyvikkeeksi siitä, ett'ei viimeksi mainittu äskön ollut jatkanut tinkimistään. Kätyri sai mielestään liian vähän ja lausui hänelle pari kolme aitovenäläistä "hyväilysanaa". Ajuri käänsi hevosensa ja tervehti toveriaan yhtä armaasti.
Lotjamies pudotti roimahousujensa taskuun ajurilta saamansa kolmen kopekan rahan ja kiirehti pastorin jälkeen.
— Tänne näin, tänne näin, olkaa hyvä! — huusi hän pastorille, joka jo oli ennättänyt mennä ohi oikean kohdan.
Kanavan laidassa oli kaksi lotjaa rinnatusten. Saattaja astui kapeita lautoja myöten ensimmäisen yli toiseen. Pastori seurasi perässä.
— Odottakaa silmänräpäys, — sanoi lotjamies, — minä käyn sanomassa.
Hän meni lotjan peräkannelle ja laskeusi siellä pienenpuoleisesta aukosta alas jonkinlaiseen kajutantapaiseen. Kajutasta alkoi kuulua ääniä. Vähän ajan perästä tuli sieltä ylös muutamia vielä likaisempia lotjamiehiä. Haukotellen he katsoivat unisilla silmillään vierasta pappia. Saattaja tuli hänkin ylös.