— Olkaa hyvä, käykää tänne! Sairas on täällä. Kyllähän tässä on vähän ahtaanlaista, mutta mitäs tehdä!
Vaivoin astui pastori kajutan kapeasta aukosta alas. Hänen valoon tottuneet silmänsä eivät ensi alussa osanneet oikein erottaa esineitä tässä matalassa komerossa. Perällä oli kyllä kaksi parin neliökorttelin suuruista akkunaruutua, mutta kovin riittämätön oli niittenkin päästämä valo ulkoa tulleelle. Keskellä kajuttaa oli pieni pöytä ja siinä tietysti ryssälle niin rakas samovaari (teekeittiö), teekannu ja pari lasia, ilman vateja ja lusikoita. Seinuksilla oli kolmella puolen laveri, johon 5-6 miestä saattoi sopia makaamaan. Likaiset ryysyt peittivät laverin.
Perimmäisellä vuoteentapaisella makasi kalpea mies. Pastori astui hänen luokseen.
— Oletko kutsunut minua? — kysyi hän suomeksi, tervehdittyään sairasta.
— Olen, herra pastori, — vastasi sairas selvällä suomenkielellä.
Sairas oli noin 30 vuoden maissa. Hän oli tavattoman laiha ja kalpea; poskipäät vaan punoittivat ja yhdessä palavain silmäin ja tempovan hengityksen kanssa tiesivät kovaa kuumetta. Hänen yllään oli samallainen puku kuin muillakin lotjamiehillä, päällystakkia vaan vailla. Pieluksen alla — ainoan koko komerossa — oli joku ruskea esine. Pastorin silmä oli jo alkanut tottua hämärään. Hän katsoi tarkemmin tuota esinettä ja huomasi sen olevan nahkakantisen Uuden Testamentin.
— Näytät sairaalta, — virkkoi pastori.
— Sairas olen enkä tältä vuoteelta enää nousekaan. Nyt on jonkun aikaa tuntunut vähän helpommalta, mutta pian palajaa tuskat taas. Huominen päivä minulle tuskin enää koittaa.
Sairas ei puhunut tavallisen, oppimattoman työmiehen tavalla. Sen huomasi pastori kohta ja seurasi erityisellä mielenkiinnolla hänen heikkoa, mutta selvää puhettansa.
— Minun on sääli teitä, pastori, — jatkoi sairas, — että olen vaivannut teitä tämän pitkän matkan tähän, lian ja saastan sekaan.