— Älä välitä siitä, rakas veli; minulle tämä on rakasta tointa; olen onnellinen, jos voin sinua tukea ja lohduttaa.
— Min, pastori; sitä minä teiltä juuri pyydänkin ja sitä varten olen rohjennut kutsua teitä. Minä tarvitsen paljon anteeksiantamusta.
Ja niin alkoi tässä hämärässä kajutassa hiljainen keskustelu sairaan ja papin välillä. Tämä oli yksi niitä ratkaisevia hetkiä elämässä, jolloin ihminen tietää jättävänsä tänne kaikki, joko elämän täynnä työtä ja työn hedelmää tai elämän täynnä nautintoja ja hyviä päiviä tahi elämän täynnä taisteluita ja tuskaa. Ja niin erillaisena tuo hetki lyö! Kelle silloin aukenee uusi, tuntematon maailma valotonna, kammottavana, kelle kirkkaana, ihanana… Toinen on toivonut sitä koko elämänsä, kuni armasta päivän nousua ja nyt, nyt, kun uudelle taipaleelle olisi lähdettävä, kauhistuu äkkiä, ja hänestä tuntuu kuin kaikki, mistä ennen oli kiinni pitänyt, nyt kerrassaan pettäisi. Jalkain alla ennen niin luja maa huojuu ja horjahtelee. Toinen on kauhistuksella ajatellut lähtönsä hetkeä ja koettanut saada sitä mielestään yhä kauemmas ja kauemmas, mutta nyt, nyt tuntee äkkiä ennen käsittämättömän rohkeuden ja rauhan. Toinen näkee odotustensa ihanan täyttämyksen lähenevän; toiselle lyö kaikki pimeäksi. Kuinka erillaista, kuinka erillaista!… Ja ken ottaa tutkiaksensa, mitä kaikkea on aikoinaan liikkunut siinä sydämmessä, joka nyt viimeisiä kertojaan sykähtelee? Miekkoinen, ken viimeiset huolensa ja toivonsa voi uskoa ystävälle, tuttavalle, maanmiehelle, jolla on rahtunenkaan lapsen-uskoa sydämmessään…
— Minä näen pieluksesi alla Uuden Testamentin. Oletko viljellyt Jumalan sanaa?
— On ollut aikoja, jolloin olen ahkerastikin lukenut sitä, ja on kulunut vuosikausia, ett'en ole kirjaa avannutkaan. Kun minulla on ollut hyviä päiviä ja huoletonta aikaa, silloin olen unohtanut tämän kirjan. — Sairas otti sen vapiseviin käsiinsä. — Ja kun kovin raskasta on ollut ja vaikeata, en ole siihen silloinkaan kajonnut. Mitä lienevät muut maailmassa kokeneet, en tiedä, mutta itsessäni olen ainakin huomannut sen, että ylenpalttisessa onnessa, niinkuin ponnettomassa kurjuudessakin ihmiseltä puuttuu voimaa uskomaan ja rakastamaan.
— Kuinkas nyt on laita? Kirja oli esillä.
— Pastori hyvä! Minä soisin nyt, ett'ei minulla tätä kolmen vuosikymmenen pituista elämää olisi ollutkaan, vaan että olisin lapsi jälleen ja tietäisin ja uskoisin vaan sen, mitä ennen lassa äidiltäni opin.
— Ja jos niin olisi?
— Kuolisin rauhassa.
— Ja mihin perustaisit rauhasi?