— Jumalan armoon.
— Etkö muuta tarvitse?
Sairas loi kuumeisen katseensa pappiin, ikäänkuin tiedustellen, mitä muuta vielä tarvittaisiinkaan, ja vastasi sitten tyyneesti:
— En mitään.
— Sinä olet oikeassa, rakas veli, — sanoi pastori liikutettuna.
Aamun aurinko heitti säteitään kajutan kapeista akkunoista sisään. Ne lankesivat sairaan kasvoille.
Hän makasi siinä entistään levollisempana. Hengitys vaan oli yhtä tempovaa kuin ennenkin.
— Olisiko sinulla jotain erityistä sanottavaa? — kysyi pastori hetkisen kuluttua.
— Ei mitään varsinaista, vaikka elämäni on ollutkin sangen kirjavaa. Yksi asia minua kumminkin painaa. En ole vuosikausiin antanut itsestäni mitään tietoa äidilleni. Minulla ei ole ollut siihen rohkeutta. Valehdella hänelle en ole voinut; sanoa suoraan, kuinka kurjaa elämäni on ollut, väliin kovassa työssä, väliin juopumuksen huumauksessa, — se olisi saattanut hänelle vaan mielipahaa. Siksi olen ollut kokonaan kirjoittamatta. Se on pelkurimaisuutta, sen tiedän, mutta sellainen heikko raukka olen ikäni ollut. Nyt tunnen sydämmessäni sekä rauhaa että rohkeutta; nyt olisin valmis kirjoittamaan, mutta se on liian myöhäistä nyt. Pastori, elääkö teidän äitinne?
— Kyllä.