— Suomessako?
— Niin.
— Sitten rohkenen pyytää teitä kirjoittamaan äidilleni minun viimeiset terveiseni. Minä olen varma, että hän antaa minulle anteeksi, niinkuin Jumalakin on tehnyt. Minä koetan muutamin piirtein kertoa teille elämäni vaiheet. Minulla, sen tunnen, on vielä muutama hetki jäljellä.
Hän oli varakkaan talollisen poika Savosta. Kävi Kuopion ala-alkeiskoulun ja pari luokkaa ylä-alkeiskoulua siellä. Joutui sitten huonojen toverien seuraan, jossa hän, muutoinkin heikkoluontoinen nuorukainen, horjahti ja joutui väärille teille. Ja sitten seurasi tuo elämässä niin tavallinen, mutkikas, alas alhoihin viepä tie, jota niin moni nuorukainen on käynyt, väliin päästen jonkun kummun kuvetta kiipeämään vähän korkeammalle, mutta sitten taas joutuen yhä alemmas, sydämmessä ainainen poltto ja tuska. Ei siinä tarvitse olla varsinaisia pahantekoja, rikoksia maallisia lakeja vastaan, mutta sittenkin on siinä niin paljon ulkonaista sekä sisällistä rappiota, että sellainen elämä tuntuu yhdeltä ainoalta suurelta rikokselta. Ja lopulti se lamaa miehessä viimeisenkin tarmon ja tympeyttää elämäntoivon ja elämänhalun.
Isä kuoli aikaisin. Talo jäi hoitajaa vaille. Poika joutui maailman teille, ollen milloin käräjäkirjurina, milloin polisina, milloin rantajätkänä. Kurjuus alkoi varsinkin siitä pitäin kuin hän viisi vuotta sitten päätyi Pietariin.
Varsinaiset, taitavat työntekijät saavat Pietarissa kyllä toimeentulonsa. Seikkailijat ja hämärät olennot, joitten onnistuu saada "tuttavuuksia", voivat joksikin aikaa päästä hyvinkin helpoille päiville, varsinkin kun eivät pidä perinjuurista rehellisyyttä minään välttämättömänä hyveenä. Mutta rehellinen mies, joka ilman varsinaisia toimeentulon edellytyksiä aikoo siellä elättää itseänsä satunnaisilla töillä, joutuu ehdottomasti kurjuuteen.
Monien seikkailujen perästä tuli hän eräässä syrjäisessä ravintolassa Viipurinpuoleisessa kaupungin-osassa ("Viipurporin puolella", niinkuin Pietarin Suomalaiset sanovat) tuttavuuteen kahden varsin omituisen ja epäiltävän miehen kanssa. Nämä tarjosivat hänelle palvelusta kahden nuoren venäläisen herran luona, "hyvin ylhäistä sukua". Tehtävänä olisi vain kiilloittaa kengät, puhdistaa vaatteet ja viedä aamulla samovaari sisään, muuta ei juuri mitään, sillä herrat ovat ainoastaan yötä kotonaan. Palkkaa 15 ruplaa kuukaudessa. Hän suostui ja, leivätönnä, koditonna, suostui mielelläänkin.
Ensi alussa oli hän varsin tyytyväinen paikkaansa. Vähitellen alkoi hänen isäntäinsä luona käydä vieraita, jotka tulivat myöhään illalla ja lähtivät pois vasta aamuyöstä. Vieraitten joukossa oli erittäin hienosti puettuja herroja ja naisia, mutta oli sellaisiakin, joita ulkoasunsa puolesta sanotaan "puolivillaisiksi". Omituiselta hänestä tuntui, että vieraat ja isännät nimittelivät toisiansa ristimänimiltä, usein ilmeisesti tekaistuillakin. Kokouksia yösydännä ruvettiin pitämään yhä useammin. Keskusteluja pidettiin vuoroin franskankielellä, jota kertoja ei lainkaan ymmärtänyt, vuoroin venäjäksi, jota hän oli jonkun verran oppinut. Kokoontuneet haastelivat kyllä enimmäkseen hiljaisella äänellä, mutta väliin innostuivat he, ja silloin kuuli hän eteisen takana olevaan komeroonsa usein mainittavan "kolmatta osastoa" ja "Trepowia".
Muilta saman talon palvelijoilta rupesi hän tiedustelemaan, mitä tuo kolmas osasto on, ja mikä mies on Trepow. Siinä hän sai tietää, että kolmas osasto on se toimituskunta keisarin kansliassa, jonka tehtäviin kuuluu salaisten valtiovehkeitten ilmi saaminen ja joka laajan tiedustelujärjestelmänsä kautta pitää silmällä kaikkia, vähänkin epäiltäviä henkilöitä. Samoin sai hän kuulla, että Trepow oli silloinen Pietarin yli-polisimestari, erinomaisen valpas ja tarmokas mies. "Mitähän väkeä ne sinun herrasi oikeastaan ovatkaan?" oli muuan vanha palvelija sanonut. "Kun eivät vaan olisi nihilistejä. Katso vaan, ett'es joudu kiikkiin. Jos pölisi saa heistä vihiä, niin olet myöty mies sinäkin. Ja jos taas ilmoittamaan menisit, niin pian sun päiväsi olisivat luetut."
Nihilistejä! Tuo sana soi niin kamalalta hänestä. Mitähän, jos hän todellakin palvelee sellaisia herroja, jotka väjyvät hallitsijan henkeä, tuon suuren hallitsijan, joka rakkaudellaan ja oikeusmielisyydellään on hankkinut itselleen niin kuluttamattoman muiston Suomenkin kansan sydämmessä?