Samassa määrin kuin kokoukset kävivät yhä tiheämmiksi, yhä salaperäisemmiksi, samassa määrin kasvoi hänen levottomuutensa. Päivä päivältä vakaantui hän siinä tiedossa, että hän oli joutunut sellaisten palvelukseen, joilla ei ollut hyvä mielessä.
Kerran oli jälleen kokous; tavallista enemmän oli tullut sinne vieraita, varsin kirjava joukko. Hänet lähetettiin illalla myöhään kolmelle eri haaralle kaupunkia viemään jotain kummallisen salaperäistä, peitetyin sanoin lausuttavaa viestiä. Kotia hän ei saanut tulla ennenkuin klo 2 aamulla. Sanomaton tuska valtasi hänet. Hän kulki katuja myöten melkein kuin unissaan, tietämättänsä minne. Pää humisi niin omituisesti. Äkkiä hän katsahti ylös ja huomasi amiraliteetin kaupungin-osan palotornin. Samassa talossa — iski hänen mieleensä — asuu yli-polisimestarikin. Hän joudutti askeleitaan sinne. Tuntui kuin olisi joku sisällinen ääni kuiskinut hänelle: joudu, joudu; muutoin on liian myöhäistä! Vahtimiehen kysymyksiä kuulematta juoksi hän portaita ylös, syöksi ensimmäiseen huoneesen ja huusi: joutukaa, joutukaa, ennenkuin on liian myöhäistä! Häntä luultiin mielipuoleksi tai ainakin juopuneeksi, mutta pian huomattiin, ett'ei hän ollut kumpaakaan. Ruvettiin tiedustamaan, miksi hän oli saapunut yli-polisimestarin kansliaan. Nyt vasta hän toipui ja rauhoittui vähitellen. Hän sanoi tahtovansa puhutella itse yli-polisimestaria eikä suostunut millään keinoin ilmaisemaan muille, mitä hänellä oli sanottavaa, Hänelle ilmoitettiin, että nyt on mahdoton tavata yli-polisimestaria, ja suostuttiin vihdoin saattamaan hänet ali-polisimestarin luo.
Tälle hän kertoi juurta jaksain kaikki, mitä tiesi isäntäväestään, ja ilmaisi epäilevänsä heitä pahoista aikeista. Ali-polisimestari naurahteli ensin miehen murretulle venäjänkielelle, mutta rupesi yhä tarkemmin kuuntelemaan hänen kertomustansa. Kuultuansa tän-öisestä kokouksesta, muuttui hän äkkiä totiseksi ja soitti kiivaasti kelloa. Polisieversti astui sisään. Ali-polisimestari veti hänet syrjään ja keskusteli hänen kanssaan kotvasen aikaa. Eversti läksi kiirein askelin pois.
Sairas jatkoi:
— Polisimestari muuttui nyt erinomaisen ystävälliseksi.
— Minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, — sanoi hän. — Ole rauhassa. Sinulle ei tehdä mitään pahaa, mutta sinun pitää olla hyvin varovainen. Parasta on, kun lähdet jo tänään yöjunalla Moskovaan päin, muutoin en takaa, miten sinun käy. Ei suinkaan sinulla ole matkarahoja. Kas tässä, — lisäsi hän ja ojensi minulle 25-ruplan paperin.
— Minä kiitin, mutta en ottanut vastaan.
— Eikö kelpaa? — kysäisi hän.
— Suokaa anteeksi, — vastasin minä. — Minä en ole tehnyt ilmiantoani palkinnon toivossa, vaan omantuntoni pakosta.
— Entä sitten? Pidätkö vääränä ottaa vastaan matkarahoja? — kummasteli hän.