— Se olisi sittenkin palkintoa. En voi ottaa.
— Kummallista väkeä te olette, te Suomalaiset! — tiuskasi hän puoleksi leikillään, puoleksi suuttuneena. — Etpä kumminkaan voi minua estää panemasta sinulle saattajaa asemalle.
Valepukuisen polisimiehen seurassa läksin sitten Moskovan rautatien-asemalle. Polisimiehellä oli minulle piletti valmiina Bibinskin kaupunkiin.
— Ole varovainen matkallasi, — neuvoi pölisi erotessamme. — Täällä liikkuu paljo taskuvarkaita. Väentungoksessa saattaa varas huomaamattasi pistää kätensä taskuusi ja viedä viimeiset rahasi. Esimerkiksi tällä tavalla.
Hän näytti, miten se tapahtuu. Veturi vihelsi kohta. Juna läksi.
Vaunussa istuessani pistin käteni taskuuni, koetellakseni, ovatko vähät rahani tallella. Hämmästyin suuresti, löydettyäni sieltä 25-ruplan setelin. Ali-polisimestari oli sittenkin pakottanut minulle tuon "matkarahan". Kovasti poltti kättäni tämä raha. Minun teki mieleni antaa se jollekin toiselle tai viskata akkunasta ulos, mutta minussa ei ollut siveellistä rohkeutta siihen. Eikä se raha mitään siunausta minulle tuonutkaan, sillä Ribinskissä rupesin jälleen juomaan, kunnes taas olin puilla paljailla.
— Olivatko isäntäni todellakin nihilistejä vai kuuluivatko johonkin muuhun salaiseen seuraan, siitä en ole milloinkaan varmaa tietoa saanut.
Sairas oli kertonut tähän asti tavattoman vilkkaasti, melkein kiihkoisesti. Nyt alkoi hän väsähtyä.
— Monen kärsimyksen perästä, — jatkoi hän, kuumeen yhä yltyessä, — sain työtä eräällä jauholotjalla, jolla saavuin Uuden Laatokan kaupunkiin. Siellä palkkauduin tähän tiilibarkkaan.
Sairas vaikeni ja hervahti hetkiseksi.