— Ja nyt on tarinani lopussa, — sanoi hän tuokion kuluttua. — Ja lopussa on nyt kaikkikin. Yölliset tuskat tuntuvat palajavan.
— Etkö tahtoisi päästä johonkin hospitaaliin? — kysyi pastori.
— Se olisi aivan turhaa. Heikko olen ruumiiltani ollut pienestä pitäin. Juopumus ja säännötön elämä ovat tärvelleet terveyteni aivan pilalle, ja tässä lotjamiehen ammatissa sain viimeisen iskuni. Kaksi yötä ja yhden päivän sauvoimme tätä raskasta tiilibarkkaa yhtä mittaa, ja eilen illalla tunsin äkkiä kuin olisi rinnan-alustassa jotain revennyt. Sitä seurasi kovat tuskat ja muutama verikohtaus. Aamuyöstä rupesi helpottamaan, mutta nyt alkaa poltto jälleen.
Sairas sai yskänpuuskan. Heleänpunainen täplä ilmestyi pielukselle.
Pastori kohensi pään-alusta.
— Ja nyt, — puhui sairas yhä hiljenevällä äänellä. — Nyt olisi minulla vielä viimeinen pyyntö. En ole ollut Herran Ehtoollisella siitä pitäin kuin ensi kerran notkistin polveni alttarin edessä. Voitteko antaa?
— "Tulkaat Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja Minä tahdon teitä virvoittaa"; niin sanoo Herra, — vastasi pastori. — Sinä olet raskautettu ja uupunut ja olet istahtanut iankaikkisesti virvoittavan lähteen luo. Se on sinua virvoittava.
Siinä makasi sortunut mies. Hän oli pian maksava maailmalle viimeisen veronsa. Hän ei maailmalta enää mitään toivonut eikä mitään vaatinut. Hän ei sitä kiittänyt, ei laittanut. Hän tiesi olleensa oman onnensa seppä. Nyt tunsi hän olevansa äärettömän onnellinen: hän oli saanut armon.
— … kätkeköön sinun sielus ja ruumiis iankaikkiseen elämään… — kuuluivat papin sanat.
Aamuinen aurinko paistoi molemmista kajutan akkunoista sisään.