Sinnekö?…

Päästä joskus Suomeen, vaikkapa vaan pistäymällä, — se oli meille suomalaisille pojille aina ollut mitä suloisimpain unelmain aiheena. Lapsesta pitäin oli Suomi meille kaukainen, ikävöitty, ihana onnen maa. Milloin, milloin pääsisi Suomeen? Pääsneekö milloinkaan…

Ja nyt oli pastori Skutnabb maininnut ajatelleensa, että he pääsisivät sinne, ei ainoastaan käymään, vaan kouluunkin!

Pastori selitti, että vasta neljä vuotta sitten oli avattu Suomen ensimmäinen suomenkielinen koulu Jyväskylän kaupungissa, täydellinen oppilaitos, josta oppilaat pääsevät Helsingin yliopistoon. Jyväskylä on pieni maaseutu-kaupunki, jossa elämä on peräti huokeata, niin että köyhänkin olisi mahdollista suorittaa alkeiskurssinsa siellä. Ja kun kerran ylioppilaaksi pääsee, kyllä sitten on tilaisuutta itse hankkimaan itselleen varoja opintojen jatkamista varten.

— Näin olen ajatellut, — jatkoi Skutnabb. — Mitäs arvelette itse? — Eikö teidän tekisi mieli Suomeen?

Pojat olivat haltioissaan. He vilkaisivat vuoroin toisiinsa, vuoroin opettajaansa, joka oli puhunut jotain niin äärettömän hyvää. Juhon jänteät piirteet vetäytyivät entistään kireämmälle ja silmät hehkuivat. Antero haaveili jo sitä hetkeä, jolloin hän on nuorena pappina tullut syntymä-seurakunnassaan käymään ja saarnaa ensi kertaa tuossa vanhassa tutussa kirkossa, ja äiti itkien kuuntelee hänen sanojansa. Fredrik ajatteli, ensi hurmauksen jälkeen, mitähän tietä Jyväskylään oikein mennäänkään…

Mielihyvällä, ääneti katseli Skutnabb poikia, joitten kasvoilla asui niin paljon uuden, ennen aavistamattoman toivon väläyksiä.

Fredrik katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.

— Kyllä se olisi hirmuisen hauskaa meille kaikille.

— Voi sentään!