— Entä tarkastus?
— Te olette lystikäs veitikka! — sanoi hän ja löi kysyjää tuttavallisesti olalle.
Glasnoi kulki pääkäytävän päähän, kääntyi sieltä muille käytäville ja astui siellä mahtavana ja ylpeänä, oman arvonsa tietoisuudessa. Ja sielläkin myöjät tervehtivät häntä suullaan ja lähettivät häntä sydämmessänsä hiiteen.
Lihamiehet palasivat heti kohta paikoilleen ja möivät jälleen lihoja, joista Anttoskan kissakin voi tulla kipeäksi ja kääntyä ihan henkiheitoksi.
Matamit Anttonen ja Kaulio olivat tulleet räädyn päähän ja saapuneet Obuhovan prospektille. Sen päässä häämöittää kaukana Moskovan tulliportti, josta jonkun matkaa tännempänä, hieman oikealla, on Suomalaisten hautausmaa, Mitrofaani.
Omituinen saattojoukko kulki samalla heidän ohitsensa. Laiha hevonen veti nelipyöräisiä rattaita, joitten päällä oli toista syltä pitkä, paria kyynärää leveä ja yhtä korkea, umpinainen rautalaatikko, peräseinässä lukollinen ovi, varustettu nelisnurkkaisella rautaristikolla. Ajurina oli joku sotamiehen tapainen äijä, mutta vaunujen perässä kulki varsinainen sotamies pyssy olalla ja nahkalaukku seljässä, samallainen kuin postiljoneilla.
— Kassokaas, tuoss' viijää taas vankia viimeiseen lepopaikkaan, Mitrofaanii, — sanoi matami Anttonen.
— Mistäst' työ sen tielätte?
— Oonhan mie mont' kertaa nähny tuollaisii vankvaunuloi. Oon mie sattunt olemaa Mitrofaanissakkii, kun niit' on sinne tult. Sotamies kussuu ensistäi Kastegrenin, jaa niin, Kaipaneha se siell' nyt on hautuumaan peräänkassojana, kussuu hänet vaunuloihe luo, avaa oven, kirstu veetää ulos, ja Kaipane kiruttaa sitt' kuitin sotamiehen kirjaan, että on muka vastaan ottant sellaise ja sellaise. Ja tuo tuoss' on ihan vissii Suomalaisii. Jahkas mie käyn kysymäss'. Pitäkääs työ sill'aikaa miun koriain.
Matami Anttonen tavoitti juoksujalassa sotamiehen.