Ja peukalo oli taipumattomasti entisessä tilassa, niinkuin sotamarsalkan sauva.
— Polisi on niskassani heti, Karl Matveitsh.
— Polisi ei kuulu minuun, ja sinun niskasi on jotain sellaista, joka ei myöskään kuulu minuun. Persitski marsh ensin ja sitten Il Trovatore, tiedäthän, rulla n:o 8.
Hovimestari tunsi liiankin hyvin Soikkasen: ellei hänen vaatimukseensa nyt suostu, niin vaatii tuo hirmuinen mies vielä orkestrionin soittamaan koko pitkän repertoirinsa alusta loppuun.
— Mitäs tehdä! — sanoi Ivan Ivanitsh huo'aten ja olkapäitään kohauttaen, — tuli mitä tuli.
Hetken perästä tärähti salista Straussin marssi, joka siihen aikaan oli yleensä muodissa. Sen jälkeen seurasi Manricon ja Azucenan duettino vankilakohtauksesta. Koko ajan nakutteli Soikkanen hiljalleen nojatuolin laitaan, jopa hyrähtikin välisti: "siellä sä laulat kuin muinoin mulle".
Soitto taukosi.
— Ei siinä auta armotkaan, — virkkoi Soikkanen. — Eikö niin, Noponen?
Lieneekö hän tarkoittanut näillä sanoilla Manricon ja Azucenan surkeata kohtaloa, vai Ivan Ivanitsh'in niskaa, on vaikea päättää, mutta niin hän vaan sanoi. Ja Noponen vahvisti:
— Niin justiin.