Moniahta virsta kruutimyllystä kaakkoiseen on Zhernovkan ja Malinovkan kylät. Näitten välillä, Nevaan laskevan joen varrella, kohoili, ainakin siihen aikaan, jonkun venäläisen ruhtinaan — muistaakseni Besobrasow'in — huvilinna suuren, silloin jo jotensakin rappeutuneen puiston ympäröimänä.
Parin pyssynkantaman päässä linnasta seisoi silloiseen aikaan tuuheitten puitten suojassa muuan vanha, kaksikerroksinen, suuri puinen kartano.
Tähän kartanoon juuri jutelmani kohdistuu.
Sanottuna vuonna vietin kesääni eräässä suomalaisessa perheessä, joka oli kesäksi muuttanut Zhernovkan kylään. Sinne oli useita muitakin Pietarin suomalaisia perheitä siirtynyt "maahoviin", kuten Pietarissa sanotaan.
Seuraelämä oli sangen vilkasta ja vapaata, ja me, pojat, saimme olla mukana kaikkialla. Puheen-aiheena oli tietysti usein Puolan kapina ja sen kukistaminen.
Vasta mainittua puurakennusta tuuheitten puitten suojassa katseltiin sangen epäluuloisin silmin. Siinä asui muuan "ksends", s.o. puolalainen katolinen pappi. Harvoin hän näyttäytyi ihmisten ilmoille. Tuossa suunnattomassa rakennuksessa hän asuskeli emännöitsijänsä ja parin, niinkuin sanottiin, sukulaisensa kanssa. Alakerroksen akkunoissa olivat luukut kiinni yötä ja päivää.
Puolalainen pappi moisessa rakennuksessa kapinan aikana — olihan siinä jo yksistäänkin aihetta salaperäisille huhuille. Mistä hän oli, milloin tänne tullut, mikä hänen nimensä oli, — sitä ei tiennyt kukaan. Miksikä hän niin huolellisesti karttoi ihmisiä? Mitä hän teki niin suurella talolla? Miksi olivat alakerroksen akkunat aina luukkujen peitossa?
Lisäksi tuli vielä seuraava seikka.
Vanha Maksim, lihankauppias eli, kuten Pietarin Suomalaiset sanovat, "lihamies", joka muutaman kerran viikossa tuli Ohdalta myömään maahovilaisille lihaa, jutteli eräänä aamuna vilkkaalla tavallaan tähän suuntaan:
— Ei, ei ole, ei vainkaan ole laita ihan oikea tuossa ksendsin talossa. Nähkääs, hyvät ihmiset: eihän siellä muka muita asu, kuin tuo kaljupää patalakki pappi — eikä se semmoinen ole pappi eikä pippi eikä mikään; suoraan sanoen ihan Tatarilainen, semmoinen, jolta saatte ostaa halatteja; — ja sitten tuo kämäleuka, rouva vai mikä lieneekään, — voi, hyvät isät, sitäkin ämmää: riitelee ja rätisee ja pihisee ja tinkii, niin että älä Herra saata! Uskokaa minua: kun tulee tässä syksypimeät, niin luudan varrella hän lentää savupiipusta hiiteen — Jumal' anna syntin' anteeks'! — lentää. Niin, ja sitten vielä kolmantena se linnunpeljätti, se pitkä roikale, joka ei milloinkaan näytä ihmisille naamaansa —, studentti muka —; kerran vaan pahus osui tielleni kyökissä, mutt'en silloinkaan ennättänyt nähdä koko otuksesta muuta kuin toisen takajalan — älkää pahaksi panko, Anna Karlovna, sattui sana vähän pahanpuoleinen. — No niin, niin! Kolme heitä on lintua siellä, kolme muka, mutta jos nuo helkutin kyyhkyläiset kolmisin syödä hotkisivat kaiken sen ylenpalttisen lihan paljouden, mikä minultakin ostetaan tuohon hiton kattilaan, — suokaa anteeksi, Anna Karlovna, en noidu enää, en — sanon vaan, että jos ne itse mättäisivät senkin korvennettaviin mahoihinsa kaiken sen lihan, minkä ostavat — puoleksi kerjäämällä, se kämäleuka — niin olisivat ne jo aikaa sitten olleet säpäleinä, niin meinaten, että olisivat sata kertaa ennättäneet siihen paikkaan pakahtua. Toissa päivänä, esimerkiksi, käskivät tuoda 17 naulaa fileetä; tänään kelpasi kaksi isoa vasikanpaistia. Sanokaa nyt, onkos nämä kolmen hengen portsuja! — Ei ole laita siinä talossa oikea. Ja samaa haastoi Petrushka, kalamies. Jos puolen puudan verran kaloja viet, sanoo, niin sitten ei kämäleuka muuta kuin tinkii, sanoo, mutta jos vähemmän on altaassa, niin on silmät repiä päästä, sanoo. —