Hän nousi ylös ja virkkoi:
— "Herra kreivi! Te tiedätte siis, että minä rakastan neiti Beataa; minä halajan häntä aviopuolisokseni ja minä halajan…"
— "Mutta minä — suokaa anteeksi — en halaja," tiuskasi kreivi.
Ja nyt oli pastorin rohkeus jälleen haihtunut, kun hän näin äkki arvaamatta kuuli tuon sanan; haihtunut oli rohkeus, ja uusi huopahattu oli jälleen maassa.
— "Herra kreivi, minä en ymmärrä oikein…"
— "Vai niin? Ettekö ymmärrä sitä, että isän tahto vaikuttaa asiassa jotakin ja että minä paneudun vastaan teidän ja Beatan naimista?"
— "Mutta mistä syystä?" kysäsi pastori ihmetellen, "vaimonhan pitää luopuman isästä ja äidistä ja mieheen kiinni sidottu oleman!"
— "Mutta suutarin pitää pysyä lestissänsä."
— "Jassoo!!" sanoi pastori. Hänellä ei ollut tapana sanoa tuota sanaa, mutta milloin hän sen sanoi, silloin oli jotain merkillistä tapahtunut. Hän oli toivonut saada omakseen naisen, jota hän rakasti, hän oli viime yönä sielunsa silmillä nähnyt kauniin perhekuvan, hän oli nähnyt provastin hyviä tuloja ja pullean provastinnan ja pulleaposkisia provastin-alkuja, yhden, kaksi, kolme ja neljäkin ja kukaties kuinka suuren siunauksen; kreivin ystävällisyys oli vielä enemmin rohaissut häntä ja — nyt oli kaikki kumossa. Senvuoksi hän vielä kerran sanoi hyvin painavasti:
— "Jassoo!! Nyt ymmärrän syyn kieltoonne. Voikaa hyvin, herra kreivi!" Ja sen sanottuaan pastori meni, mutta ovelta hän kääntyi takaisin, hän oli näet unohtanut uuden huopahattunsa lattialle ja ovessa hän vielä sanoi itsekseen: