— "Kokonaista seitsemän."
— "Vai niin, siis on aika ruveta olemaan vaimonsa tyrannina!"
Emelie rouva jatkoi vielä vähän aikaa samalla nuotilla, jonka loppuna oli sydäntä särkevä: ah! siihen kuuluvain kyynelten kanssa silmissä, jotka olivat siniset kuin taivas.
Muuta ei tarvinnut. Jutun loppu oli se, että herra Nikkinen heltyi, ja loppujen loppu oli se, että hän lupasi ostaa rouvalleen kauniimman hatun.
Voi kuinka kaunis oli Emelie, kun hän nyt hymyili kesken kyyneleitään! Se oli niin kaunista, että herra Nikkinen vastustelematta lupasi illalla lähteä Runnipuistoon.
— "Mutta," arveli hän sitten itsekseen, "en puhu Rikkiselle mitään. Hän tietysti ei tule sinne, sillä hän on paljoa lujempi mies kuin minä."
Aivan samalla lailla oli käynyt aamulla Rikkisenkin luona. Amelien parasolli oli viikon kuluessa käynyt huonoksi; siis: ensin makeat pyynnöt, sitten vähän kieltoa, sitten pikkusen itkua ja huokauksia, sitten anteeksi pyynnöt ja lopuksi lupaus sekä ostaa parasolli kuin myöskin mennä Runnipuistoon.
— "Mutta," arveli hän, annettuaan tämän jälkimmäisen lupauksen, "en puhu Nikkiselle mitään. Hän varmaankin on jyrkästi kieltänyt eikä suinkaan tule sinne, sillä hän on lujempi minua."
Ystävykset rouvinensa tapasivat toisensa Fontellin puodissa.
Nikkinen otti ystävänsä sivulle ja kysäsi: