— "Kuules, ethän sinä suinkaan mene Runnipuistoon tän'iltana?"
— "Ja niin, minäkö?"
— "Niin, sinä."
— "Tuota … niin, en minä mene, ja niinhän me päätimmekin. Entäs sinä?"
— "Jaa niin, minäkö?"
— "Niin, sinä."
— "En minäkään mene, muistanhan minäkin päätöksemme."
Kumpikin tunsi sanomattoman helpoituksen: nythän sopii kainostumatta tehdä mieliksi musta- tai sinisilmäiselle, joka sanoo: "kultaseni" tahi huokaa: ah!
Illalla istui Runnipuiston verandalla erään pöydän ääressä herra Nikkinen rouvansa kanssa; pian liittyi seuraan myöskin ylioppilas ja virkamies. Herra Nikkinen oli peräti hyvällä tuulella. Emelie pyysi à la glacea, ja herra Nikkinen rientämällä riensi sitä käskemään, mutta ei malttanut odottaa palvelijaa, vaan itse läksi tuomaan sitä rouvallensa. Tällä välin oli paraikaa saapunut herra Rikkinenkin rouvinensa ja asettunut saman pöydän ääreen.
Herra Nikkinen tuli à la glacen kanssa. Kovinpa hän säikähti, huomattuaan Rikkisen, joka puolestaan ei uskaltanut katsoa häntä silmiin. Herra Nikkinen nolostui nolostumistansa ja pysähtyi viimein pöydän ääreen, suu auki tuijottaen eteensä.