— "Mitä perk…" rupesi hän sanomaan, mutta pysähtyi kumminkin, ja purskahti viimein kovaan nauruun, johon pian yhtyi Rikkinenkin.
— "Mitä kuuluu, ystäväni?" sanoi Nikkinen nauraen Rikkiselle.
— "Kiitos, hyvin vain, kuinka itse jaksat?"
Ilta vietettiin varsin hauskasti. Ylioppilas oli oikein sukkela, ja virkamies osasi jutella sanomattoman paljon hauskaa ulkomaisista kylpylaitoksista, joissa hän joskus oli käynyt erityisiä asioita varten. Hän kertoi niin perin viehättävästi, että herrat Nikkinen ja Rikkinen lupasivat ensi kesäksi lähteä rouvainsa kanssa Baden-Badeniin kesäkylvyille.
HALLAYÖNÄ.
Niin tuskallisen kolkkoa oli kaikki…
Kesä oli mennyt menojaan, sen mukana kirkkaat päivät ja valoisat yöt. Myöhäistä oli kesä ollut tänä vuonna: ruis oli vielä monessa kohdin leikkaamatta, vaikka jo oli syyskuu. Myöhään illalla saavuin erääsen kestikievariin matkoillani. Matkoillani … paremmin sanoen harharetkillä; matkalla on aina joku määrä, tarkoitus, — minä samoilin seudusta toiseen. Olin kadottanut jotain ja haeskelin sitä, tietämättäni mistä sen löytäisin. Olin lähtenyt jotain pakoon, — mieletön työ! — se seurasi mua kaikkialla. Rauhan olin kadottanut, surua pakenin; toista en löytänyt, toisesta en päässyt.
Äitini oli otettu minulta pois… Minä ymmärsin nyt runoilijan sanat:
"Se lohduttaa, kun tiettynä on mailla
Joku, ken haavat sitoo, hellä on, —
Vaan ilman haut' on sydän puoltaan vailla,
Se itkee verta ja on rauhaton."
Ja minä vaelsin ulos uusiin seutuihin, oudoille aloille, kuljin sinne, missä sanoivat Suomen aukenevan silmäin eteen ihanimmassa puvussaan, sinne, missä jylhää oli ja kolkkoa … kaiken tuon näin, mutta rauhaa ei ollut missään.