— "Itkin ensin monta päivää, mutta sitten muistin sen virren, mitä äiti vainaja niin mielellään aina oli laulanut, ja sitten en itkenyt enää."
— "Mikä se oli?"
— "Olipahan vaan Virsikirjasta virsi semmoinen."
— "Laulas, tyttöni, se."
Tyttö katsahti minuun, arveli vähän ja lauloi sitten:
"Hän tietää oikean avun-ajan,
Hän toimittaa kaikk' parahin."
Lienu pysähtyi. Hän huomasi äänensä olevan sorroksissa; hän punastui vähän ja äänetönnä katsoi leimuavaan takkaan.
Mutta takkavalkea se loisti nyt niin kirkkaasti harmaille seinille.
Kotvasen kuluttua nousi hän tuolilta.
— "No kyllä nyt taas tarkenee," sanoi hän. "Jumalan haltuun, herra. Vaan kas kuinka tuo on pitkä," lisäsi hän ja niisti kynttilästä pitkän karren mennessään.