— "No, maman, onko mitä uutta?"

— "Ei muuta kuin 'kärsimystä ja surpriisia' vaan."

— "Fi donc, kuinka pappa on" — neiti yritti sanoa: paha, mutta hän oli liian nöyrä lapsi, joka ainoastaan ajatteli niin, mutt'ei koskaan sanonut pahaa isästään, sen vuoksi hän sanoi: "kummallinen."

— "Hän on tosiaankin" — kreivinna yritti sanoa: vanhuuden höperö, mutta hän oli liian nöyrä aviopuoliso, joka ainoastaan ajatteli niin, mutt'ei koskaan sanonut pahaa miehestänsä; sen vuoksi hänkin sanoi: "kummallinen."

Ja kummallinenhan olikin Rauhalinnan vanha kreivi. Hän oli ylhäistä sukua ja oli nainut ylhäisestä suvusta, ja tuon ylhäisen rakkauden pantiksi oli heille syntynyt lapsi, jo ennen mainittu Beata, niinkuin hän kasteessa nimitettiin, vaikka mamma aina sanoi lastansa kauniimmalla nimellä: Beatrice. Tätä lastansa kreivi rakasti suuresti; — siinä ei mitään kummallista. Paljon hän rakasti vanhoilla päivillään vanhaa rouvaansakin, — eikä siinäkään mitään niin kummallista ole. Mutta kummallinen hän oli sittenkin rakkaudessaan, sillä hän rakasti lastaan liian lapsellisella tavalla, niinkuin kohta saamme kuulla.

Beatrice ei ollut kaunis, sillä hän oli isäänsä, ja isä oli niitä ihmisiä, joita luodessaan luonto ei ole käyttänyt kaikista hienoimpia työkaluja. Beatrice ei ollut kaunis, mutta oli kumminkin rikkaan kreivin tytär, — ja se on paha asianhaarain yhdistys. Hän oli tullut jo siihen ikään, jolloin tyttönen ei enää tyydy nukkeihinsa, jolloin kultainenkin koti tuntuu ahtaalta, jolloin hän, sanalla sanoen, toivoo itsellensä kumppalia ilossa ja surussa, myötä- ja vastoin-käymisessä. Mutta vähänpä oli toivoa elonkumppalin saamisesta, sillä, niinkuin sanoin, Beata ei ollut kaunis ja kumminkin ylhäistä sukua. Oman pitäjän ja ulkopitäjäinkin nuoret aateliset olivat kaikki esteellisesti sivistyneitä. Jokainen heistä arveli itseksensä tällä tavalla: "Jos nyt naisin jonkun, joka ei ole kaunis, niinkuin esimerkiksi Beatan, niin mitenkäs kävisi? Ensimmäisenä iltana, kun astuisin rouvani kanssa saloniin, nostaisivat kaikki lorgnettinsa meihin päin ja sanoisivat: nuorella paronilla ei ole makua. Ja semmoista ei kunnon aatelismies voi sietää." Niin he arvelivat, nuoret aateliset, sillä he olivat, niinkuin minä jo sanoin, esteellisesti sivistyneitä miehiä. Siitäpä syystä ja ainoastaan siitä Beata neitona eli, neitona vanheni. Mutta jospa nyt neiti Beata olikin ulkomuodoltaan vähän epä-esteetillinen; jospa hänen nivuksensa olivatkin punertavia (mamma sanoi niitä kultakutreiksi); jospa hänen nenänsä muoto ei ollutkaan mikään laina maailman kultuurikansoilta, vaan oli umpisuomalaisesti kippura; jospa hänen suunsa olikin semmoinen, että hän harvoin uskalsi nauraa; jospa silmät olivatkin taivas tiesi minkä väriset ja sitä paitsi peräti pienet; jospa hän käyttikin sormikkaita n:o 7 3/4; — niin eikö hänellä ollut muita suloja, esimerkiksi sielun ja varsinkin varallisuuden? — Herrainen aika! Oli kyllä paljonkin! Ja niillä argumenteilla kreivinna koettikin kaikin mokomin saada aatelisnuorukaisten esteetillisiä perusteita kumotuiksi, jos ei muuta, niin ainakin hänen tyttärensä, tuon kultakutrisen Beatricen, suhteen. Kreivinnalla, niinkuin täysikasvuisten neitosten mammoilla aina, oli näet hartaimpana toivona, saada hypittää polvillansa pieniä enkeleitä heidän lapsensa lapsen haamussa. Ja tuossa todistustavassaan käyttihe kreivinna hyvin hienosti. Kun oli vieraita heillä, ja puhe kääntyi joskus soittoon, silloin kreivinna huokasi:

— "Niin, mutta ei mikään ole niin kaunista kuin Mozartin Hugenotit."

— "Ei, maman", oikaisi Beata. "Hugenotit on Meyerbeerin."

— "Niin vainenkin; minä aina sekoitan Mozartin ja Meyerbeerin, sillä minä ihailen heitä yhtä paljon kumpaakin: heillä on niin paljon yhtäläisyyttä. Soitithan eilen meille Hugenotteja ja minä oikein itkin."

Ja sitten kohteliaisudesta vieraat pyysivät Beataa heidänkin tunteitansa liikuttamaan.