Ja Beata soitti ja soitti oikein hyvin. Tahtoisinpa nähdä mitenkä pienikätiset neitoset ottavat allegrossa useampia oktaaveja peräkkäin; Beatalta se sitä vastoin sujui aivan hyvin: ilmankos hänellä täytyikin olla sormikkaissa n:o 7 3/4!
Kaikki olivat ihastuneet Meyerbeerin kappaleesta, ja vihdoin pyydettiin kreivinnatakin soittamaan jotain, esim. Mozartilta.
— "Ah, messieurs ja mesdames", sanoi kreivinna ja loi silmänsä maahan kuin seitsentoistavuotias tyttö, "minä olen jo unohtanut niin paljon, minulla on näinä viime vuosina ollut paljon puuhaa, niin ettei ole ollut aikaa soiton harjoittamiseen."
Tosiaankin kreivinnalla oli niin paljon toimitusta, ett'ei hän joutanut soittamaan, ja kun hän joskus istahti pianon ääreen, silloin hän ei muistanut muuta kuin "Ukko Noak" ja "Kukkuu, kukkuu," ja nekin soitti hän yhdellä sormella.
Tuon tuostakin kreivinna kutsui mammoja katsomaan niitä sametti- ja silkkikankaita, kulta- ja hopeakaluja, joita Beatrice taas oli saanut isältään lahjaksi syntymäpäivänänsä. Ja mammat ihailivat ja ylistelivät ja kotia tultuaan kertoivat rakkaille pojillensa niistä ihanuuksista; mutta aatelisten nuorukaisten esteetilliset perusteet eivät horjahtaneet. Sulhasta ei kuulunut, ja Beata oli jo kahdeksankolmatta vanha. Epätoivo oli jo täyttää Rauhalinnan vanhan kreivin, vanhan kreivinnan ja vanhaksi tulevan neiti Beatan.
Tulipa viimein pitäjään apulaiseksi nuori, vasta Porvoosta päässyt, pappismies. Hänen ulkonäköänsä minun ei tarvitse erittäin ruveta kuvaamaan. Hän oli aivan sennäköinen kuin nuoret apulaispapit tavallisesti ovat: kalpeat kasvot, sileäksi kammattu vaalea tukka, silmälasit, musta nuttu, valkea huivi ja musta huopahattu. Hän rupesi käymään Rauhalinnassa, ja mitä useammin hän siellä kävi, sitä useammin hän katseli Beataa. Kotiin tultuaan pastori laski kätensä sydämmelleen ja kysäsi: "olenko rakastunut?" Mutta sydän ei vielä sykähtänyt mitään vastaukseksi. Kerran — vuosi oli jo kulunut — oli hän ollut Rauhalinnassa, jossa Beata jälleen oli soitellut Meyerbeerin Hugenotteja ja ollut hänen mielestään tavattoman lempeä. Kun nuori pastori nyt kotia tultuaan tapansa mukaan laski kätensä sydämelleen ja oikein hartaasti kysäsi: "olenko rakastunut?" — niin jopa sykähti sydän, ja sitten se sykähti toisen kerran ja sitten vielä ja sitten ei sykkinästä loppua tullutkaan: nuori sielunpaimen oli rakastunut kultakutriseen Beatriceen. Nuori pappismies, niinkuin näkyy, ei ollut mikään esteetillisesti sivistynyt mies.
Siitä pitäin kävi hän hyvin usein Rauhalinnassa, jossa vieraanvaraisuus oli sanomattoman suuri, niinkuin Suomessa tapana on ollut maailman alusta. Hän puheli Beatalle paljon kaunista ja käänsi aina puhettansa rakkauteen. Beata tuon huomattuaan loi aina silmänsä neitsyeellisessä kainoudessa maahan ja sanoi:
— "No, mutta herra pastori!"
Ja herra pastori riemuitsi ja neiti Beata riemuitsi myöskin. Hän oli tosin toivonut itselleen ensin kreivi Albrechtia, sitten vapaherra Fritziä, sitten aatelismies Ruprechtia, mutta kun nämä toiveet eivät olleet toteutuneet, niin rupesi hän huomaamaan nuoren papin olennossa paljon hyvää, ja pastorinrouvan elämä alkoi haamoittaa hänen silmissään varsin viehättävältä, ja kun hän sitten noin sattumalta muisti täyttävänsä pian 30 vuotta, niin nuori pastori näytti vielä paremmalta ja pastorinrouvana-olo vielä viehättävämmältä.
Kreivinna huomasi pian heidän sydämmiensä tilan, ja ken voi semmoista tarkemmin huomata kuin mamma, joka toivoo saada polvillansa hypittää pieniä enkeleitä lapsensa lapsen haamussa? Hän oli kyllä ensin hänkin toivonut aatelisia syitä enkelihypitykseen, mutta nytpä huomasi hurskas kreivinna, että sanan julistajalla ja enkelillä on hyvin paljon likeistä yhteyttä. Senvuoksi hän nyt kaikin mokomin halusi, että pastori ja kultakutrinen Beatrice mitä pikemmin astuisivat alttarin eteen ja sitten — Herra siunatkoon niitä pieniä enkeleitä!