Hän oli kirjoittanut kuukausi sitten ystävällensä muun muassa näin: "Mitä taas tulee kysymykseesi: ovatko H:n neitoset jo saaneet pääni pyörimään, niin täytyy tunnustaani, että onni alkaa minulle myhäillä. Täällä on eräs kauppaneuvos Olkkonen, jolla on kaksi mitä armainta tytärtä."
Muuta ei kirjeessä ollut tästä asiasta.
Hän oli siis rakastunut, sen hän tunsi itse, sen ilmoittaa tuo kirje, ja sen tiesivät kaikki ihmiset.
Lauraanko vai Ainaanko?
Sitä eivät tienneet ihmiset, sitä ei ilmaissut kirje ja — mikä omituisinta oli — sitä ei tiennyt Niilo herra itsekään.
Niilo oli lujaluontoinen mies, syväoppinen; oma vakava käsitys oli hänellä kaikissa asioissa; sanalla sanoen häh oli oman kannan mies. Hän saattoi teille puhua filosofiasta niin elävästi ja vakuutuksella, että parissa tunnissa saitte tietää kaikki eri filosofilliset systeemat, jopa vähän hänen omaansakin. Suomen kansallisuudesta oli hän kerran väitellyt H:n kaupungin ruotsikiihkoisten kanssa puoli tuntia, ja seurauksena oli se, että nuo H:n kaupungin kultuuriherrat sen koommin pelkäsivät Niilo herraa kuin ruttoa. — Metsäasiasta piti hän kerran eräälle toiselle lehtorille, joka oli ollut suuri metsänhaaskaaja s.o. tukinkauppias, semmoisen saarnan, että tämä säikähtäen heitti metsäkaupat sikseen ja kustansi 10,000 kappaletta pikkukirjoja, jotka selittävät metsän hyötyä. Kaikessa oli hänellä oma kantansa, ja vahva se olikin. Mutta yhtä asiata maailmassa hän ei ymmärtänyt, ja se asia on luokkauskivi monelle. Tuo oli — naiset.
Naiset, naiset! Mitä ihmeellisiä olentoja lienettekään!
Niilo herra oli ennen Helsingissä ollessaan luullut tuntevansa naisetkin! Hän oli kerran pitänyt luennonkin naisista ja puhunut heistä oikealle ja vasemmalle, torunut heikoiksi ja ajattelemattomiksi ja — en minä oikein muistakaan, mitä kaikkea pahaa hän oli heissä löytänyt, mutta kyllä minun tätini ja kaikki hänen tuttavansa (ja niitä on legiona) hyvin muistavat kaikki eri kohdat ja usein juttelevat suurella "indignationilla" Niilo herrasta. Mutta rauhoittukaa, tätiseni ja koko teidän tuttava-legionanne! Niilo laulaa nyt toista. Ja syynä siihen on se, ett'ei hän ennen tuntenut naisia, nyt hän jo vähän tuntee. Ennen oli hän katsonut naiseen kuin "katti kuninkaan silmiin uunin päältä;" nyt hän on ollut heidän parissansa ja — rakastunut.
Laura ja Aina olivat kaksosia; yhdessä olivat syntyneet ja yhdessä aina eläneet; toista ei nähty siellä, missä ei toistakaan ollut. Mutta niin erillaisia luonteiltaan! Laura oli tyyni, arvokas, ylevä kuni kuningatar. Hänen suurista, samettiverhoisista silmistään loisti kirkas äly; sydämmellinen hellyys, innostus paloi niissä kaikkeen hyvään, mutta vastustamaton nuhde vähimpäänkin turhamaisuuteen. Aina taasen oli niin sanoaksemme kerkeän keväimen lapsi. Hänen kasvoillaan oli jotakin, joka poisti pilvet synkimmästäkin mielestä; hellä ääni se kajahti niin lämpimästi jokaisen sydämmessä. Ja sitten nuo silmät! Viskaalin rouva sanoi niitä veitikkamaisiksi, ja semmoisia ne olivatkin, nuo kauniit siniset silmät. Koko hänen olennossaan oli niin paljon kevään-omaista miellytystä, ett'ei ollenkaan ihme, jos jo monen nuorukaisen sydän oli tuntenut tuommoista armaan armasta sulamista, jota seuraa haaveilu ja lempi.
Semmoisia olivat ne sisarukset, joiden parissa Niilo tohtori oleskeli varsin usein.