— "Miksi?" kysyi Niilo herra.
— "Jonkun tohtorin rouvaksi! Tralala-la!" Niin lauloi Aina, silitellen pientä kissanpoikaa, joka alinomaa oli hänen sylissään.
— "Sinä olet aina yhtä kevytmielinen," virkkoi Laura.
— "Entä sitten?"
— "Me keskustelimme," virkkoi Niilo väliin, "siitä, millaiseksi onnellinen avioelämä on ajateltava."
— "Ahaa!" huudahti Aina, "kuuluuko sekin filosofiaan? Tiedättekös, mitä minä ajattelen avioelämästä? Minun mielestäni on avioliitto pelkkää suurta, suurta tanssia. Ah! kuinka onnelliseksi minä laittaisin kotini, jos minusta joku huolisi…"
Ja Ainan silmät olivat niin täynnä mitä hilpeintä veitikkamaisuutta, että se hurmasi Niilo herraa.
— "Niin tietäkääs," jatkoi Aina. "Aamulla varhain minä jo menisin kyökkiin, sillä minä en antaisi kenenkään muun keittää kahvia hänelle; itse sen aina tekisin. Sitten minä laittaisin kukkia kahvipöydälle ja varustaisin hänen piippunsa jo valmiiksi; kahvia juotuamme me istuisimme sohvalla ja minä itse sytyttäisin hänen piippunsa. Ja kun hän sitten lähtisi virka-toimiinsa…"
— "Millaisiin?" kysyi Laura.
— "Esimerkiksi — hm! — esimerkiksi, jos hän olisi tilan-omistaja, niin lähtisi hän katsomaan peltojansa, ja sitten minä sanoisin: 'Suo anteeksi, kultaseni, minulla ei ole aikaa seurata sinua, minulla on niin julman paljon työtä maito-kammarissa.' Ja sitten — jaa, mutta yksi asia jäi pois! Ennenkuin hän lähtisi, niin me ensin tanssisimme pienen polkan."