— "Ja kissa soittaisi pianoa," liitti Laura.
— "Ole niin hyvä ja anna kissani olla rauhassa. Me tanssisimme aivan hyvin ilman pianoakin. Ja sitten…"
Tuolla lailla jutellen soinnukkaalla äänellään, oli Aina pian luonut esiin erinomaisen ihanan, hymyilevän eidyllikuvan. Ja siinä aurinko niin heleästi paistoi, ja tuulet niin armaasti suhahtelivat. Kukkaset kaikki nyökyttelivät päitään niin onnellisina purosen laineille, ja kaukaa hongat ikivanhoja taruja kertoilivat.
Ja keskellä tuota eidyllistä kuvaa Niilo tohtori näki Ainan hymyilevät kasvot ja — hän ei malttanut olla luomatta häneen katsetta, joka ilmaisi hänen tunteensa.
— "Ai, minua houkkaa!" katkaisi Aina äkkiä äänettömyyden; "olin kokonaan unohtaa! olkaa hyvä ja tulkaa puutarhaan juomaan kahvia."
— "Sinunko se on keittämääsi?" kysyi Laura verkalleen.
Aina punastui hetkiseksi, mutta virkkoi pian jälleen entisellä hilpeydellään;
— "Arvaapas, filosofi, arvaapas!"
Kotia tultuaan täten vietettyjen hetkien perästä oli Niilo herran mahdoton ryhtyä mihinkään muuhun työhön kuin ajattelemiseen. Niin Lauran kuin Ainankin luomat kuvat vaihtelivat hänen edessään vuorotellen. Kumpainenko häntä enemmän miellytti, kumpaisessako hän kauemman aikaa viipyi taikka — kysykäämme suoraan — kumpaisenko luonne, Lauran vaiko Ainan, sai hänen sydämmessään lämpimämpiä tunteita sykkimään?
Siinä juuri Niilo herran ajatusten aine, siinä hänen miettimistensä ainainen määrä. Ajatteli hän kuinka kauan hyvänsä, vietti hän kuinka monta levotonta hetkeä tahansa, — seuraus oli aina yksi ja sama: hän oli mieltynyt molempiin.