Ja kivet iskivät tulta.
Lauri herra oli kuin puolipyörryksissä. Hän istui mukavasti keijuvilla rattailla, ihana Diana ohjasi virkkua juoksijata, ja puut ja pensaat kiitivät heidän ohitsensa, ja tuolta näkyi jo hovikin, ja nyt ajettiin sillan yli…
— "Tpruu!" Nyt oltiin päärakennuksen portaiden edessä.
* * * * *
Olipa sekin yö, minkä maisteri nyt ensi kertaa vietti uudessa talossa! Oikeastaan ei se olut mikään yö eikä se ollut päiväkään: yöllä ihmiset makaavat, päivällä he valvovat, mutta Lauri maisteri ei maannut eikä valvonut tänä yönä, olihan tuommoisessa unen ja valveen sekaisessa olossa, jota ei oikein osaa nimittääkään. Eilispäivän tapaukset ilmautuivat tuhansissa ja tuhansissa eri muodoissa hänen sielunsa silmäin eteen. Hän näki ukko Ciceronin, niin vanhan ja vakaan näköisen; hän ihaili vanhaa puhujaa, mutta kun hän tarkemmin katseli, niin huomasi hän Ciceronin harmaassa parrassa pienen männyn-kävyn. Ja vähän matkan päässä seisoi Diana, nauraen käpyjutulle, nauraen niin, että Laurin kävi oikein sääli vanhaa miestä. Toisinaan hän taas oli kiipeevinänsä korkeaan puuhun, ylemmäs, vielä ylemmäs, ja sieltä puhui hän hartaille kuulijoille, joiden joukossa hän näki kaunokaisen immen, orava sylissä. Toisinaan hän seisoi tuon immen kanssa, piti häntä kädestä, ja kaikki oli niin suloista ja hiljaa ympärillä. Lauri oli niin merkillisen rohkea, hän puhui neitoselle niin hyvästi ja kauniisti, ja neitonen hymyili vielä kauniimmin, ja — Lauri nosti tuon pienosen käden huulillensa ja oli painaa siihen palavan suudelman, mutta silloin näki hän, että hänen edessään seisoikin ukko Ciceroni, parrassa pieni männynkäpy.
Tuollaisia kuvia hän näki koko pitkoisen yön, käännellen itseänsä kupeelta toiselle.
Hänen herätessään oli aurinko ollut ylhäällä pari hetkeä. Aamu oli kaunis. Minä kernaasti kertoisin ja kuvailisin tuota aamun ihanuutta, mutta kyllähän lukijattareni ja lukijani itsestänsäkin tietävät kuinka ihmeen ihanata kesäinen aamu on Suomessa (nimittäin kun ei ilma ole paha). Lauri nousi, avasi akkunan ja rupesi, niinkuin sanotaan, täysin hengähdyksin nauttimaan raikasta ilmaa. Maisterin asunto oli pihanpuoleisessa rakennuksessa, ja sieltä hän nyt katseli pulskaa päärakennusta, jonka asukkaat vielä näkyivät olevan unen vallassa. Mutta vähän ajan perästä liikahtivat kartiinit eräässä akkunassa, ne vetäysivät syrjään ja akkunassa näkyi — Anni, keveässä aamupuvussa, ihanana, viehättävänä.
— "Tipu, tipu, tipu, kuli, kuli, kuli," huuteli Anni akkunastaan, eikä aikaakaan niin lensi akkunan alle koko joukko kyyhkysiä, joille Anni heitteli herneitä ja jyviä. Kasvoipa siivekästen vierasten joukko: pian tuli sinne varpusiakin. Taampaa nämä ensin katsoivat kyyhkysten makean leivän juhlaa, ja sitten pienin hyppäyksin uskalsivat vähitellen lähestyä isoisten ateriaa. Karjapihalta kurkisti kukkokin kateellisin silmin tätä mässäämistä, mutta pian tuo mahomettilainen kutsui monen monet puolisonsa ympärilleen, nämä taas monen monet poikansa ja tyttärensä, ja ylpeesti johdatti pappa kukko ne Annin akkunan alle. Olipa tuossa nokkinaa! Kyyhkysistä oli eräs valkoinen vallan rohkea: se lentää leyhytteli ensin Annin pään kohdalla, vaan viimein laskeusi hänen olallensa, ja huuliltansa syötti Anni lempilintuaan. Lauri ei ollut jouten hänkään. Hän oli hiljalleen ottanut esille piirustusvihkonsa ja yks kaks pannut paperille tuon kauniin kuvan kauniina kesä-aamuna (paitsi muita taitoja oli näet hänellä myös tavattoman hyvä piirustamisen taito). Hän oli koko ajan ollut näkymättömissä, mutta saatuaan valmiiksi kyyhkysen Annin olalle, hän ihastellen työtään, ojensi sitä vähän kauemmaksi ja katseli sitä, päätään kallistellen. Kyyhkysen varvas oli vielä korjattava; hän katsahti alkuperäiseen kuvaan, mutta samassa huomasi Anni hänet.
— "Ai!" kiljasi hän jälleen hopeankirkkaalla äänellään ja veti kartiinit eteensä, niin ettei niiden takaa näkynyt muuta kuin ihana pää ja kauniit suortuvat.
— "Hyvää huomenta, maisteri!" sanoi hän ja hymyili, Laurin mielestä, niinkuin Rafaelin enkeli.