— "Voi!" itki hän viimein. "Voi sentään, kuinka tämä on hirveätä!"
Ja taas katsoi hän pormestariin, joka viimein tuli vähän hämillensä tästä sanomattomasta lempeydestä ja, päästäkseen jollakin tavoin vapaaksi, virkkoi:
— "No ei mitään…"
— "Vai ei mitään? Kyllä minä tiedän. Voi sentään!"
— "Tuota … Gustava tuolla…"
— "Armas Gustava!" huudahti mamseli Nikander ja riensi Gustava neiden luo, ja tälle hän sai nyt purkaa sydämmensä hellyyden.
— "Armas Gustava! Voi kuinka tämä on hirmuista!" Ja hän suuteli armasta Gustavaa ja itki, itki ja suuteli.
Ja armas Gustava ei osannut muuta kuin tehdä aivan samaa.
* * * * *
Aurinko oli jo laskenut, ja joutilas väki hälveni vähemmäksi. Vesiketju ei enää ollut tarpeen, mutta Sillfors ei mielinyt niin vähällä heittää ylipäällikkyyttänsä. Hän komensi mukaansa kymmenkunnan reippaimpia miehiä ja läksi näiden kanssa palopaikalle kiskomaan palavia hirsiä irralleen ja sammuttelemaan kekäleitä. Ja jo aikaa sitten oli pormestarin tavarat kannettu sisään, mutta Sillfors yhä työskenteli palavilla raunioilla.