Pormestarin tavarat kannettiin, niinkuin sanottiin, vihdoin takaisin sisään. Ulos pienelle torille ei jäänyt muuta kuin vanhoja, puoleksi särkyneitä kappaleita, jalattomia pöytiä ja seljättömiä tuoleja. Sittenkuin tämäkin kasa vihdoin oli saatu selvitetyksi, huomattiin, että sen keskellä leveänä ja pulleana rehenteli lihavan raatimiehen Helin'in kovaonninen ruisku, Pärnäsen tekemä. Kuka hyvä ihminen senkin lienee pelastanut muitten tulen-arkain esineitten joukkoon?
Kauhea epäjärjestys vallitsi tietysti pormestarin talossa. Pormestari itse oli kovasti väsynyt päivän puuhista ja jännityksestä. Hän istahti tuolille keskellä salin lattiaa, Sitnikow'in paperit kourassa.
— "Gustava!" huusi hän.
Gustava tuli ja hänen perässään mamseli Nikander, joka ei enää luopunut Gustavastaan. Punaisina ja pöhössä itkusta olivat hyväntahtoisen mamselin silmät.
— "Gustava", virkkoi pormestari, "menepäs käskemään palomestaria tänne!"
Gustava yritti mennä, mutta mamseli Nikander ei laskenut.
— "Armas Gustava", sanoi hän, "sinä et saa mennä mihinkään. Sinulla on ollut kyllä puuhaa ja vaivaa tänä hirmuisena iltana. Voi sentään, tätä iltaa! Istu nyt rauhassa. Kyllä minä menen. Voi sentään, kuinka tämä on hirmuista!"
Ja mamseli Nikander astui ovea kohti.
— "Ethän vaan aikonekaan torua häntä?" kysyi Gustava pormestarilta.
— "Mistä syystä, Gustava?"