Ja vastausta seuraa tuommoinen ylen tyyni sylkäys vasemmasta suupielestä.
— "Juu, juu", jatkaa matami Jokelin. "Kyll' se on koko friski kala.
Mahraks se paina kuin pal'ja?"
— "Ei tämä paina täyttä leiviskääkään", vastaa Sjöblom, nostaen taakkansa samalla toiselle olkapäälle.
— "Jestapoo!" huudahtaa matami Jokelin. "No sitä ma olen munda, munda kerta sanona, ett' kut Sjöblomi vaan kalaa lähte, niin kyll' maar se saa kans ja. Oliks Sjöblomill' Niiranen föliisäns?"
— "Tuonnehan se jäi rantaan."
— "Saiks Niirane ja?"
— "No miks'ei? Hyvästi nyt taas, matami Jokelin!"
— "Ajöö, ajöö, Sjöblom, ajöö!"
Hiljakseen astuu Sjöblom tuosta eteenpäin.
No niin! Eikös vaan olekin taas ukko Vargentin puotinsa ovella seisomassa sikari hampaissa! Ilkeä ukko, häjy kerrassaan. Sjöblom on suuttunut ukko Vargentin'iin, ei siitä syystä, että Vargentin oli kerran moittinut hänen tinaustaan, vaan muusta, mistä lieneekään. Vargentin! Kauppiaan kirjoissahan tuo on olevinaan, mutta oikeastaan ei ole muuta kuin hyökkäri vaan, tavallinen hyökkäri. On muka hyvinkin ylpeätä miestä siitä, että kenralikuvernöri kaupungissa käydessään oli juhlapäivällisillä puhutellut häntä, vaikk'ei se keskustelu sitä kummempi ollut kuin että kenralikuvernöri oli kysäissyt, oliko hän sen Käkisalmen Vargentin'in sukuja, johon ukko Vargentin oli vastannut: "niet!" — Ja ties millä hän oikein eläneekään. Ei hänellä ole juuri kauppaa eikä mitään; kahvikattilansakin ostaa puotiinsa Jantuselta, joka on ihan vuskari.