— "Puoli tuntia kiskoi kaksitoista miestä vetkaletta ylös, ja arvaahan sen, miten se reuhtoi! Nuotan pesän langat ne ratkeilivat noin vaan, ritsis ratsis. — Jo karkaa! huusi ukko Stroganow. Ja silloin ei auttanut muuta kuin miehet lohen päälle. Ja niin näetsen kävi kak-si-tois-ta miestä lohen päälle istumaan, ja pyrstö letkui sittenkin niin että koko lautta tömisi."
Hauki rupesi taas pyrkimään voittotantereelle, sillä kovin tuntuivat
Antista nuo kaksitoista miestä raskaalta taakalta yhden lohen niskassa.
— "Eikä ne musikat olisi sitä hengiltä saaneet, mutta annas kun pappa Stroganow veti sapelinsa ja sivalsi kaksi kertaa, niin pää poikki, pää poikki, ei auttanut."
— "Kuinkas pitkä se lohi oli?" kysäsi Antti verkalleen.
— "Niin, se lohiko? Kaksi syltä ihan jänttiin."
Nyt oli hauki voittanut. Anttikin ymmärsi nyt, että Andersson pani omiaan. Mestarin hauki oli voittanut, ja mestari kohonnut entistä korkeammalle.
Antti läksi pois työpajasta, viemään pormestarille vasta tinattua kahvipannua, ja niin jäi Anderssonilta kertomatta, kuinka kaksi hevosta piti panna vetämään Stroganovan lohta.
* * * * *
Harmissaan Anderssonin kerskailuista, mutta kalamiehen arvo kumminkin säilytettynä, oli Sjöblom vihdoin astunut kotiansa, kyökin kautta tietysti, niinkuin kalamiehen tulee. Siellä … mutta siellä vihdoin oli kalamiehen arvo kuitti.
Jonkinmoisella caesarimaisuudella paiskasi hän hauen keskelle lattiata, ihailla muijan ja koko lapsilauman, ja istahti itse tuolille, kädet polvilla.