Ja siinä oli sitten ihailemista ja ihmettelemistä. Katsokaa millaiset sillä on silmät ja suu — voi sentään! Heikin tekisi mieli koettaa, ovatko hyvinkin teräviä nuo hauen hampaat, mutta Liisu varoittaa: "älä pittä tommee, te pullee!"
Ja Sjöblomista tuntuu niin lystiltä ja hyvältä tuo Liisun varoitus.
— "Te pullee, te pullee!" toistaa hän itsekseen ja nauraa.
Mutta Sjöblomska seisoo jo kahvikattilan ääressä kalamiehelle lämmintä kupposta keittämässä, ja hyvillään on emäntäinen kauniista kalasta, josta tuo osa keitetään ja tuo suolataan ja tuo paistetaan.
— "Mamma, katso!" huudahtelevat lapset, ja milloin on äidin katsominen selkä-evää, hirveän suurta, milloin leukaa.
— "Jaa-a!" virkkaa hän silloin. "No se meidän pappa, se se on…." eikä hän sanokaan, mitä se meidän pappa oikeastaan on, mutta lapset ymmärtävät hyvin hänen tarkoittavan sitä, että meidän pappa se on jotakin semmoista, mitä muut papat eivät ensinkään ole.
— "Annas, muija kulta, puntari tuolta naulasta", puhuu Sjöblom, pistää sitten koukun hauen leukaan, mutta eihän tuommoista hirttä voi lattialta punnitakaan. Tuolille nousee Sjöblom. "Saa nähdä ottaako tää meidän puntari tätä ensinkään." Ottaa sentään, mutta kyllä menee kanssa hankki lähelle koukkua. Käsikin ennättää jo ruveta tutisemaan ennenkuin puntari seisoo.
— "Kahdeksantoista naulaa ja yks vartti. Jaa-a!"
— "No mutta!"
Ja siinä nyt kotilietensä ääressä, vaimolleen ja lapsilleen, kertoilee Sjöblom juurta jaksain tämänkin hauen pyynnin, alkaen: "no ensin mentiin ukko Niirasen kanssa Seppolansalmeen" ja päättäen vihdoin: "ja tuossa se nyt on!"