Lapset tosin eivät ole selvillä kaikista pienimmistä pyynnin mutkista, mutta siihen päätökseen he kumminkin tulevat, että papan hauenpyynti oli melkein samanlaista kuin maisteri Korssman'in karhun-ajo viime talvena Suojärvellä. Siitä oli maisteri itse kertonut heille, kun lapset olivat käyneet katsomassa ammuttua karhua maisterin liiterissä.
Mutta mihinkä jäi ukko Niiranen meiltä?
Veneen siivottuansa läksi hän hiljalleen nousemaan mäkeä. Jokelinska ei ollut enää talonsa portilla, mutta Niiranen, tultuansa hänen akkunansa alle, kopautti akkunaan.
— "Matami hoi!"
— "Kas Niirane!" vastaa Jokelinska, avaten akkunan. "Hyv' ilda, hyv' ilda! No kattos kut Niirasella on kaloi."
— "Tuoss' ois teille, matami, vähän niinkuin tuomisia", virkkaa
Niiranen ja nostaa kahastansa kaksi kaunista kuhaa akkunalaudalle.
— "No mut Niirane kulda", sanoo matami ihan liikutettuna. "Mitästä mulle tämmotto iso kala? Eiks siell' olis pari pikkuruist' affent' vaa?"
— "No ei nyt ahvenista; hyvän kuhan minä olen teille luvannut, ja nämä on nyt hyvän puoleisia. Ottakaas koreasti vaan, matami."
— "Suur kiitosta, hyvä ystävä! Kyll' se on julman lusti kut minä saan sunnundan oikke färski kala. Niin, niin, Niirane se muistaa vanha leske."
Ja eukko parka niiaa niiaamistaan, ja kyynel oikein kiiltää hänen silmässään.