Mutta miksi poikkean jutelmastani, miksi syrjähän jätän kainon kertoelmani ladun?

Ihana oli jouluyö. Ääretönnä kaareili pyhässä korkeudessa talvinen taivas. Se loisti ja kimalteli lukemattomista valoista; näytti kuin olisi pieninkin tähti tahtonut tänä yönä olla mukana kaunistamassa taivaan kantta. Metsä oli pukeutunut hopeaan; härmä oli rakentanut verrattoman taidokkaan kukkaverhon pienimmänkin oksan ja kaaren ympärille. Syvä hiljaisuus vallitsi luonnossa; ei vähintäkään tuulen huokausta huhahdellut metsässä.

Nyt oli jouluyö. — Korkean Risti-vuoren huipulla seisoo pitäjän vanha, mustunut puukirkko. Tummana ryhmänä se haamoittaa tähtitaivasta vastaan, kaukaa katsellessasi sitä, mutta mitä lähemmäs tulet vuoren juurta, sitä selvemmäksi se muuttuu piirteilleen. Mutta tänä yönä se näkyi selvänä ja tarkkarajaisena jo virstan päähän. Tänä yönä, sanoin, mutta aamuhan jo olikin oikeastaan, vaikka pimeydestä päättäen sitä ei olisi osannut arvata. Mutta talvinen aamu se pääsee vasta niin myöhään vapaaksi yön tummasta sylistä. Kesäistä yötä Pohjolassa tuskin huomaakaan. Illan rusko ja aamun koi ovat kuni kaksi rakasta sisarusta, jotka toisiansa syleilevät. Talvinen yö taasen on öinen haltija, joka ei mielisi ensinkään laskea luotansa aamun ihanata lasta. Niin, tänä yönä, tahi oikeammin tänä aamuna, loisti kirkko tarkkarajaisena jo virstain päähän, sillä kaikista sen akkunoista paistoi kirkas loiste, ihanasti hei'astuen valkoisista nietoksista.

Ihmiset riensivät kirkkoon. Mutta jos jouluaamuna aina ennenkin oli kirkko ollut täpö täynnä väkeä, niin nyt tänä jouluna oli kirkkomiehiä enemmän kuin pitäjän mustuneesen kirkkoon mahtuikaan. Tänään olikin jotain tavatonta kirkossa odotettavana: siitä tuo tavaton ihmistulva. Jo useampia viikkoja oli tiedetty koko pitäjässä, että jouluaamuna saarnaa kirkossa nuori Lauri maisteri. Hänet tunsi koko pitäjä, tunsi varsinkin siitä syystä, että hän oli oman pitäjän lapsia, kansan omasta keskuudesta lähtenyt ja ensimmäinen talonpojan poika tästä pitäjästä, joka oli saanut käydä koulua ja nyt viime keväänä päässyt aina Helsingin yliopistoon asti. Muutaman vuoden perästä tulee hänestä pappi, — se tieto oli myös levinnyt, ja se tieto oli otettu suurella mielihyvällä vastaan. Niin, tänä aamuna saarnaa Leppäselän torpan poika, Lauri maisteri. — Tämä tieto se saattoi tänä aamuna kirkkoon niin paljon kansaa. Jokainen pitäjäläinen iloitsi tuosta jo ennakolta, saattaapa sanoa jokaisen olleen oikeen ylpeänkin sen puolesta, että heidän omassa pitäjässänsä löytyi nuorukainen, aivan heidän keskeltänsä lähtenyt nuorukainen, joka oli käynyt monet korkeat koulut ja nyt päässyt maan ylhäisimpään opistoon, josta hän pian oli valmistuva työmieheksi Herran viinamäkeen.

Juhlallinen oli tämä aamun hetki kirkossa jokaiselle, juhlallinen seurakunnalle, juhlallinen nuoren maisterin vanhemmille, jotka tykyttävin sydämmin odottelivat poikansa ilmaantumista tuolta sakastin ovesta, juhlallinen itse nuorelle saarnamiehellekin, joka totisena käyskenteli sakastin lattiata edestakaisin… Aamuvirsi, suloinen jouluvirsi, tuo niin sanottu virsien kuningatar, veisattiin. Olisipa ollut kivestä sydän sillä, joka ei olisi tuntenut mielen ylennystä, kun koko seurakunta yhtenä miehenä veisasi: "Kuin kirkkaast' kointähti koittaa."

Nuorukainen astui saarnastuoliin. Vakavana, pelotonna hän astui ja vakavana ja totisena hän seisoi tuolla, katsoen alas seurakuntaan, virren viimeisten sanain kuolehtuessa. Syvä hiljaisuus syntyi äkisti. Ei kuulunut liikausta, ei yskäystäkään, jotka ovat niin tavallisia meillä. Hengitystään pidättäen tahtoi jokainen kuulla nuoren Lauri maisterin, meidän Lauri maisterin, ensimmäiset sanat. Heleällä äänellä ja pelottomasti alkoi nuorukainen saarnansa, ja ihanasti kajahtivat Herran kirkkaassa temppelissä ihanat sanat: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto! Ja tuntui silloin kuin olisi hyvä henki lentänyt yli hartaan seurakunnan, ja sanomatonta lämmintä tunsi sillä hetkellä sydämmessänsä niin vanha kuin nuori, niin köyhä kuin rikaskin. Ja näitten sanain johdosta puhui sitten nuorukainen, puhui teeskentelemättä, mutta vakuutuksella. Ei hän puhunut kirjoista poimittua kaunista kieltä, vaan hän puhui semmoista, mitä itse tiesi ja tunsi, ja mistä hän itse oli täydellisesti vakuutettu. Tuolla hän seisoi korkealla saarnatuolissa tuo nuori mies, tuskin lapsuuden iästä päässyt, ja puhui sadoille kuulijoille ja lailla hyvän kylväjän kylvi silloin monta, monta hyvää siementä. Vaimoväki itki hiljaista liikutuksen itkua; miestenkin silmistä tipahti tuon tuostakin runsas karpaloinen. Mutta pää painuksissa penkkiin istui Lauri maisterin äiti niin onnellisena, niin sanomattoman onnellisena. Äiti parka! Nuolen nopeudella kulkivat hänen mielessään moninaiset ajatukset ja muistot. Monet pitkät kouluvuodet olivat nyt kuluneet. Kuinka monesti oli äiti parka pienessä mökissänsä haikeudella muistellut koulussa käyvää poikaansa. Kärsineekö lapsi parka taas kuinkakin kovaa puutetta — oli hän ajatellut, — kun ei taas kotoakaan ole riittänyt hänelle moneen aikaan mitään. Lieneekö siellä komeassa kaupungissa yhtään hyväntahtoista ihmistä, joka panisi edes paikan poikani kyynäspäihin, sillä pianhan kuluu nuttu, jolla ei ole kumppalia. Niin oli hän usein ajatellut. Ja Jumala yksin tietää miten moninaisia huolia on äiti paralla, jonka lapsi on ulkona maailmassa, niin kaukana, ett'ei äiti aina saata olla hänen luonaan, häntä opastamassa ja vaalimassa ja hoitamassa. Mutta ne olivat ohitse nyt jo, nuo huolten vuodet. Poika oli kunnialla käynyt alemmat koulut, ja kunnialla päässyt siihen asemaan, että saattoi nyt jo ruveta itsestänsä huolta pitämään. Niin, ja nyt hän seisoo tuossa seurakunnan edessä ja saarnaa suloisesti. Ei kuullut äiti parka itse saarnaa, hänen äidillinen sydämmensä oli niin täpöisen täynnä vaan sitä hurmaavaa tietoa, että hänen poikansa, hänen oma poikansa se nyt puhuu sadoille ihmisille, ja ihmiset katsovat hänen poikaansa, he näkevät kuinka hän seisoo siinä suorana ja kookkaana, kuinka hän tuon tuostakin kädellänsä heittää tuuheata tukkaansa korvan taakse, he kuulevat hänen puhettansa, kuulevat kuinka hän aina välistä palajaa saarnansa sydänsanoihin ja sointuvasti lausuu: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto, ja silloin aina tulvahtaa moni hiljainen kyynelvirta yli laitainsa ja moneen pisaraan heiastuvat joulukynttilät. Pää kumarruksissa istui äiti koko ajan, niin äärettömän onnellisena. Hänen vieressään istui hänen miehensä, juureva Sakari isäntä, ja kosteaksi oli käynyt hänenkin punaraitainen nenäliinansa, jota hän puristeli kädessään, ja jolla hän tuon tuostakin pyyhkäisi poskeansa.

Nuorukaisen saarna lähestyi loppuansa. Hän toivotti todellista joulu-iloa tälle seurakunnalle, jossa hän oli syntynyt, jossa hän pienenä oli otettu Jumalan armoliittoon, jossa hän oli kasvanut, ja jossa hän vihdoin itse oli saanut Herran alttarin edessä uudistaa kasteensa liiton. Hän rukoili siunausta tälle seurakunnalle, jolle hän nyt, Jumalan suuresta armosta, sai ensi kertaa julistaa pyhää evankeliumia. Eikä hän sanonut osaavansa sen kauniimmilla sanoilla tervehtää seurakuntaa tänä suurena juhlana, kuin mitä hän alussa oli lausunut ja joilla hän nyt tahtoi tämän Herralle pyhitetyn työnsä lopettaakin, nimittäin: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto. Amen. — — — — —

Talvinen aurinko oli jo noussut kirkkaalle taivaalle, kun ihmiset läksivät kirkosta, sydämmessään hiljainen tyytyväisyys ja moni hyvä päätös. Eikä sinä päivänä pitäjässä paljon muusta puhuttukaan kuin Lauri maisterin suloisesta saarnasta.

* * * * *

Vuosia tuli ja vuosia meni. Joulu tuli taas ja meni jälleen, jättäen sijansa toiselle joululle. Monasti oli joulukynttilät sytytetty ja jälleen sammutettu pitäjän vanhassa, mustuneessa puukirkossa. Monasti oli Herran temppeli talvisen yön hiljaisuudessa kirkkaasti loistanut korkealta asemaltaan.