Eräänä jouluna oli kirkossa taas tavallista enemmän väkeä. Mielihyvää valaisivat kynttilät pitäjäläisten kasvoilla, kun he, aamuvirren päätyttyä, silmäilivät ylös sarnastuoliin. Nuori kirkkoherra seisoi siinä valmiina alkamaan aamusaarnaansa. Tämä oli ensimmäinen joulusaarna, joka hänen oli kirkkoherrana tässä seurakunnassa saarnaaminen. Viime Vappuna oli hän vasta muuttanut seurakuntaan. Eikä ollutkaan tämä kirkkoherra tullut maitten ja merien takaa; eikä ollut hän ainoastaan enemmistön valitsemana tänne tullut. Yhtenä miehenä oli seurakunta pyytänyt saada hänet neljänneksi vaalisaarnaajaksi, ja yhtenä miehenä olivat kaikki antaneet äänensä hänelle. Ja tuossa hän nyt seisoi saarnastuolissa ensimmäistä kertaa oman syntymäseurakuntansa sielunpaimenena. Ehdottomastikin muistui hänen mieleensä jouluaamu, jolloin hän ensi kerran oli nuorena ylioppilaana noussut tähän pyhään paikkaan. Raskaalta oli tuntunut silloin nuorukaisesta seisoa noin keskellä ison ihmisjoukon ja puhua heille totuutta korkeuden maasta: sen muisti nuori kirkkoherra nyt niin selvästi. Hän oli jo päässyt lapsellisen ujostelemisen iästä, mutta sittenkin tuntui tämä hetki hänestä raskaammalta kuin tuo entinen. Hän oli silloin sattumalta seisonut tässä sijassa; hän oli silloin nähnyt edessään pelkkiä tuttavia ja ystäviä. Nyt sen sijaan hän näki satoja ihmisiä, joitten kaitsijaksi Jumala oli hänet määrännyt. Kuinka voi hän johtaa tätä suurta laumaa? Kuinka voi hän vastata tilinteossa näistä sieluista? Ankara kysymys! Ja tuossa he istuvat, nuo sadat ihmiset, ja katsovat häneen ja odottavat häneltä lohdutuksen ja virvoituksen sanoja tänä suurena rakkauden juhlana. Mitä pitää hänen sanoman heille? — Tuskallinen ahdistus valtasi hänet silloin. Ja tämä ahdistus nuoressa kirkkoherrassa oli ankarampi kuin kymmenen vuotta sitten nuoressa ylioppilaassa. —
Monenlaiset tunteet liikkuivat tällä haavaa seurakuntalaisissakin. Nyt oli saarnaava ensi joulusaarnaansa heidän oma kirkkoherransa, joka oli lähtenyt heidän omasta keskuudestaan. Tuossa istui sanankuulijain seassa talon-isäntänä moni kirkkoherran entisiä paimen-kumppaleita; siinä istui moni vanha talon vaari, joka oli nähnyt hänen pienenä vilkas-silmäisenä poikasena juosta piipottelevan talon tanhualla, ja monen vanhan emäntäisen sylissä oli hän lapsena istunut, ja moni lempeä, vaikka työstä karkeakin käsi, oli silitellyt hänen valkoista tukkaansa; ja lapset, tuo "elon aamukansa vilkas", olivat aina kuulleet puhuttavan nuoresta kirkkoherrasta niinkuin jostakin, jossa kaikki hyvyys ja laupeus ja lempeys ovat yhdistyneet lapsenkin mielen käsittämäksi sulosoinnuksi.
Kauan oli äänetönnä nuori kirkkoherra. Tuo äkkinäinen ahdistus oli karkoittanut hänen mielestänsä kaikki, mitä hän edellisenä iltana oli ajatellut ja tuumaillut sanoaksensa. Mitä minun pitää tälle laumalleni sanoani? kysyi hän itseltään. Hän ei muistanut esipuhettansa, hän ei muistanut tekstinsä ainetta. Hän oli aikonut puhua heille miehen tavoin. Hän oli miehenä jo elänyt maailmassa, hän oli monet ankarat taistelut elämässä taistellut, ja hän oli aikonut puhua sanankuulijoille juuri näistä elämän taisteluista, joihin ihminen on luotu hamasta elonsa ensi hetkestä saakka. Ja nyt oli kaikki sekaisin ja hämmentynyt. Mutta silloin tuli hänen sielunsa silmäin eteen tuo entinen nuori ylioppilas, täynnä elämän toivoa, täynnä uskallusta ja täynnä lapsellista uskoa; hän muisti nyt niin selvään tuon nuorukaisen saarnan sydänsanat ja samassa oli hänellä koko saarnansa juoksu suunnitettu. Ahdistus oli paennut, ja lujalla, sydämmeen käyvällä äänellä hän alotti saarnansa:
Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto.
Ja sanankuulijat muistivat hekin silloin entisen nuoren ylioppilaan tuossa saarnastuolissa, ja ihanat muistot heräsivät samalla jokaisessa. Jok'ainoa kirkkoherran sana oli ennestään tuttua ja kumminkin niin uutta ja suloista — — — — —
Oli kirkkoherran saarnassa kumminkin yksi kohta, jota ei ollut nuoren ylioppilaan saarnassa. Mitäpä olisikaan nuorukainen osannut puhua semmoista, mitä ainoastaan osaa puhua se, jolle Jumala on antanut omia lapsia! Ja toiseksi: eihän ihminen milloinkaan osaa täyteen määrään arvostaa aarrettansa, niin kauan kuin tämä aarre hänellä on; vasta sitten kuin hän on tämän aarteensa kadottanut, kun hänen täytyy kaivata ja ikävöidä sitä, vasta silloin hän huomaa, kuinka paljon hän todellakin on kadottanut. Nuorukainen oli saarnannut täynnä luottamusta ja toivoa. Hänellähän oli kaikki: hänellä oli koti ja kodissa äiti, ja tämän kodin ulkopuolella oli elämä, ja se elämä oli tulevaisuutta täynnä. Nuorukainen ei ollut vielä mitään kadottanut. Mutta kirkkoherra oli jo ennättänyt kadottaa sanomattoman paljon. Tuonne syrjäiseen penkkiin kääntyivät hänen silmänsä usein saarnan aikana. Siinä oli kymmenen vuotta sitten jouluaamuna istunut onnellinen äiti, joka oli silloin vuodattanut ilon ja kiitollisuuden kyyneleitä, nähdessään poikansa, oman ainoan poikansa, seisovan saarnastuolissa ja puhuvan sanoja satojen ihmisten kuulla. Nyt oli tuon syrjäisen sijan anastanut vieras vaimo. Silloista onnellista äitiä ei enää ollut olemassa, paremmin sanoen: onnellinen äiti oli nyt korkeimman onnen saavuttanut. Viime kesänä oli hän hiljaa ummistanut silmänsä ainaiseksi, nähtyään köyhyydessäänkin niin paljon todellista rikkautta ja saatuansa puutteenkin-alaisessa elämässään tuta niin ylenpalttista rakkautta. Suloisena sunnuntai-aamuna he sitten olivat laskeneet hänet siunatun maa-emosen syliin.
Tätä äitiä kaipaili nyt kirkkoherran silmä, ja siksipä hänen saarnaansa niin äkisti tuli uusi kohta. Hän alkoi puhua äidistä… Hyvä lukija! Eihän tarvinnekaan minun kertoa sinulle, mitä hän sanoi. Onhan sinullakin äiti? Silloin ymmärrät, mitä kirkkoherralla oli äidistä sanomista. Jos äitisi on jo kuollut, niin — sitten ymmärrät sen vielä paremmin.
Pian hän palasi aineesensa takaisin ja vei kuulijansa Betlehemiin, seimeen, jossa tänä aamuna onnellinen äiti, maailman onnellisin äiti, katselee lastansa, maailman Herraa. Näin saarnasi hän ensimmäisen joulusaarnansa syntymäseurakuntansa kirkkoherrana. — — — — —
Kirkkomaalla oli lunta paljon, mutta kumminkin oli yhden haudan ympäriltä nietokset poljettu tasaiseksi tantereksi. Se oli kirkkoherran äiti vainajan hauta. Ihmiset näet olivat kirkosta tultuansa, aivan kuin yhteisen suostumuksen mukaan, käyneet Leppäselän emäntä vainajan haudalla. Miksi? — En tiedä. Oppineet ihmiset sanovat tuota uteliaisuudeksi ja oikuksi ja miksi sanonevatkaan. Minä arvelen, että se oli tuommoista sydämmen vastustamatonta vaatimusta, jommoista tunsi jokainen, tietämättänsäkään, että toinenkin tunsi sitä samaa. Ihmissydän on sentään kummallinen kappale. Siinä on niin paljon solia ja salaisia kätköpaikkoja, joihin on paljon romun alle paljon hyvääkin jäänyt. Miekkoinen, joka sen hyvän perille siellä pääsee. Toisinaan taas tuntuu minusta kuin olisi sydän tuommoinen tuhatkielinen kannel, jossa joka kielellä on oma sävelensä; siinä on ihania ja sointuvia, siinä rumia ja räikeitä säveliä. Mutta ihanain sävelten kielet ne ovat loitompana, ne ovat syvemmässä. Ja mikä se milloinkin näitä kieliä heläyttää ja vaiettaa, — sen ties Jumala. Mutta vaikeampi vaan on saada noita syvempiä kieliä soimaan kuin pinnempia. Suuren armon osoittaa Herra sille ihmiselle, jonka Hän sallii heläyttää sydämmessä näitä ihanain sävelten kieliä.
Tämmöisiä kieliä kai oli sanankuulijain sydämmessä tänään helähdellyt!