* * * * *
Viisikymmentä vuotta!
Kuinka mitätön hetki ijankaikkiseudessa ja kuinka pitkän pitkä aika ihmis-elämässä! Viisikymmentä vuotta! Jos katsot viittäkymmentä vuotta tulevaisuuteen ihmis-elämässä, — mikä kamalan pitkä, monivaiheinen taival, jonka päätä et näe, sillä se menee synkkää kaukaisuutta kohti. Tällä taipaleella saattaa ihmisen elämä katketa niin tuhannen tuhannessa eri kohdassa, ja minä hetkenä hyvänsä saattaa yllättää myrsky ja tuisku, ja silloin ovat kaikki tiet ja polut kadonneet, ja poloinen kulkija seisoo siinä yksinään ja neuvotonna. Ja lukemattomat ovat ne, jotka tälle taipaleelle ovat syösseet kaikella nuoruuden innolla ja terveydellä ja ylpeydellä, ja kuinka moni on heistä määrän saavuttanut? Kuinka moni on nuo tuiskut ja myrskyt kestänyt lannistumatta? Kamala taival! Ja kumminkin voisi tuollekin taipaleelle kuka hyvänsä panna tarkat viitat, niin tarkat, ett'ei pimeyskään niitä voi kokonaan syliinsä kietoa. Oletko sinä osannut panna näitä viittoja?
Viisikymmentä ikävuotta — mikä suuri lahja Jumalalta; mutta viisikymmentä vuotta täynnä tointa ja ponnistusta, täynnä siunattua työtä ja hyödyllistä vaikutusta — mikä verraton armo!
Viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä kuin kirkkoherra oli ensimmäisen joulusaarnansa kirkkoherrana saarnannut. Viisikymmentä vuotta oli hän hellästi hoitanut ja ohjannut seurakuntaansa. Hellästi kyllä, mutta hänen hellyytensä oli kumminkin kaukana tuosta sairasmielisestä lauhkeudesta, jota maailmassa tavataan välistä sanoa hyvyydeksi. Hän oli suuri ihmissydämmen tuntija, tämä kirkkoherra. Ja juuri tähän kaiken pahan ja hyvän lähteesen hän aina suuntasikin milloin neuvonsa, milloin nuhteensa, milloin musersi sen, milloin rakensi sitä. Niinkuin puutarhuri, lempikukkaansa hoitaessaan, suojelee ja vaalii sitä, mutta myös leikkaa pois semmoiset vesat ja lehdet, jotka sen kasvamista haittaisivat, niin teki kirkkoherrakin. Tahi niinkuin tunnollinen lääkäri ei milloinkaan ryhdy ainoastaan semmoiseen keinoon, joka vetää haavan kiinni, vaan veitsellänsä poistaa haavan sydämmestä itse pahan juuren, niin teki kirkkoherrakin. Ja voi kuinka tämä veitsi teki kipeätä ja viilsi uuden tuoreen haavan vanhan mätähaavan lisäksi! Ja jos tarvis vaati, tehtiin toinen ja kolmas ja useampikin haava. Mutta seuraushan olikin se, että sairas terveeksi tultuaan, kiitollisuudella suuteli tätä samaa kättä, joka oli häntä niin kipeästi haavoittanut. Alinomaa liikkui hän ympäri avarassa pitäjästään, täten tutustuen seurakuntalaistensa kanssa ja jakaen opetusta ja lohdutusta. Ei ollut niin vähäistä huolta, jota hän ei olisi kärsivällisyydellä ja sydämmellisellä osanotolla kuunnellut. Ei ollut niin köyhää ja vaiveroista, joka ei olisi rohjennut milloin hyvänsä mennä kirkkoherran luo, huoliansa huojentamaan, varmana siitä, että apu ja lohdutus on sieltä saatavissa. Näin hän vähitellen saavutti koko pitäjänsä rajattoman luottamuksen ja rakkauden.
Vaan eivät hänen toimensa pysähtyneet ainoastaan yksityisten henkien hoitoon. Hän ei ollut niitä pappeja, joitten mielestä ihmisessä ei olekaan muuta kuin oma itse. Hän oli sanan täydessä merkityksessä työn ja toimen mies, ja kaiken puolisen edistyksen mies, joka tiesi, että ihminen on maailmaan luotu yhteiskuntaa eikä omaa itseänsä varten. Ja tässäkin kohden hän sai taistella monet kovat taistelut seurakuntalaistensa kanssa, ennenkuin hän sai heissä heidän entisen suuren välinpitämättömyytensä yhteisiä asioita kohtaan murretuksi. Taistella, sanoin, mutta tämä ei ollut mitään kiivasta väittelyä siinä tahi tässä kokouksessa, se oli hiljaista, vuosikausia kestävää selitystä, opetusta, johdattamista, ja seuraus olikin, että kun esimerkiksi kansakoulun asia viimein, viiden vuoden kuluttua, otettiin kuntakokouksessa esille, niin ei ollut ainoatakaan, joka olisi vastustanut sitä. Ja kuinka olisi ollut mahdollista vastustaa asiata, jonka hyödystä ja tarpeellisuudesta jokaisella oli sydämmen täysi vakuutus?
Vaan pitkäksi kävisi luetella kaikkea sitä, mitä tämä mies teki, joka niin ylenpalttisesti rakasti kansaansa. Tämän kansan keskuudessa hän eli ja vaikutti viisikymmentä pitkää vuotta. Molemminpuolinen rakkaus sitoi ihanan siteen paimenen ja lauman välille. Niille taas, jotka pimeyden ja pahuuden tietä vaelsivat, oli hän pelvon ja vavistuksen esine. Hänen nuhteluansa peljättiin enemmän kuin lain kovaa kouraa.
Näin hän eli ja vaikutti kansassaan. Kahdeksankymmentä vuotta olivat koukistaneet tuon ennen niin uljaan, miehekkään vartalon, ja lumi peitti päätä.
Oli jouluaatto jälleen, ja kammiossansa istui vanha kirkkoherra
yksinään kiikkutuolissa kädet ristissä. Hiljaista oli huoneessa.
Silloin tällöin kuului useamman huoneen takaa lasten iloista puhetta.
Siellä toisessa päässä taloa hääräiltiin joulukuusen ympärillä.
Kirkkoherra istui yksinänsä.
— "Viisikymmentä vuotta!" huokasi hän.