Ja silloin rupesi hänen ohitsensa kulkemaan entisiltä ajoilta kuva toisensa perästä. Hän näki oman elämänsä vielä kerran. Hän eli elämänsä vielä kerran. Ja kun sitten tuli viimeinen kuva, jossa kirkkaan joulupuun ympärillä leikki iloinen lapsilauma, joista yksi ja toinen silloin tällöin meni hyväilemään vanhaa valkopäistä vanhusta, joka sanomattomalla lemmellä laski vapisevan kätensä kiharaiselle päälle, — silloin nousi hän, meni akkunan luo ja katsellen kaunista tähtien maata lausui:
— "Ääretöntä armoa jokikinen eletty elon hetki. Armon Jumala olkoon kiitetty."
Samassa syöksähti sisään koko joukko lapsia, vanhan kirkkoherran lapsen lapsia.
— "Tule vaari, tule!" huusivat he. "Joulukuusi on jo sytytetty."
Ja kuka kädestä, kuka nutun liepeestä nyt taluttamaan vanhaa vaaria saliin. — — — — —
Huomenna, jouluaamuna, oli saarnaava Lauri, vanhan kirkkoherran pojanpoika, joka vast'ikään oli päässyt ylioppilaaksi. Kummallisin tuntein istui vanha kirkkoherra aamulla rekeen pojanpoikansa viereen. Hänestä tuntui niin sanomattoman keveältä. Tuntui kuin hän itsekin olisi nuori ja ensimmäisellä saarnamatkallansa; tuntui kuin ei makaisikaan luonto pitkää talviuntansa, vaan kevät olisi ja kukat puhkeilisivat. Aamuisen taivaan tähdet ne loistivat niin tavattoman kirkkaasti. Tuntui kuin ne olisivat päätänsä nyökyttäneet vanhalle kirkkoherralle, joka istui tuossa poikansapojan vieressä. Hänen teki niin hyvää sydämmessä; hän ei osannut selittää sitä.
Ja kynttilät ne paistoivat jälleen kirkkaasti, ei enää vanhassa mustuneessa, vaan uudessa uljaassa kirkossa, ja ihana jouluvirsi veisattiin jälleen, ja urut soittivat suloisesti, väliin pauhaten ja parkuen, niinkuin olisivat tahtoneet hekin vuodattaa sydämmensä kyllyyden tähän ihanaan Herran temppeliin ja siitä ulos talviseen yöhön ja siitä korkealle ylös, missä ei yötä ole. Niin tuntui kirkkoherrasta, ja hänestä oli kuin pyrkisi hänen henkensä mahtavain sävelten siivillä sekin korkealle ylös, missä ei yötä ole.
Hän kävi istumaan papin penkkiin. Nuori ylioppilas kulki hänen ohitsensa saarnastuoliin. Ei, oliko se hänen pojanpoikansa? Eikö se ollut hän itse? Olihan hän itse vielä nuori, elämän koitteessa, täynnä luottamusta, täynnä uskallusta ja uskoa; niin, nyt vallitsi nuoruus, ei enää ollut vanhuutta, vanhuus oli kadonnut maailmasta, ja heikkous oli kadonnut, ei enää ollut riitaa ihmisten kesken, ei vihaa, ei vainoa, rauha oli nyt kaikkialla … niin … kuulehan — niin sanotaan … niin sanoo suloinen ääni nyt juuri:
Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!
Vanha lumen peittämä pää painui penkkiin.