Saarna loppui, ja urut pauhasivat taas. Voi teitä, te mahtavat sävelet! Suhahtakaa vanhan kirkkoherran luo! Hänen henkensä odottaa teitä. Nostakaa se hennosti sylihinne ja nouskaa sitten kalliin taakkanne kanssa ylös sinne, missä ei yötä ole. Voi teitä, te mahtavat sävelet, kuinka teillä on ihana kantamus!
* * * * *
Ja talvi menee pois ja palajaa jälleen. Kevät kukkii ja kuolee taas. Pitäjän hautausmaa pukeutuu väliin valkoiseen hurstiin ja väliin lehteen ja kukkaseen. Polvi nousee ja elämän menossa temmeltää ja lähtee pois, sijaa uudelle tehden, mutta aina vaan vankkana seisoo hautausmaalla muistokivi, jonka kiitollinen kansa oli vanhalle kirkkoherralle siksi kerran pystyttänyt. Ja aina kuin joku rakkaan vainajansa haudalla käy, poikkeaa hän katsomaan vanhan kirkkoherran muistokiveä. Siihen monasti vanha vaari pysähtyy poikansa pojan kanssa. Kyllähän vaari tietää mitä kiveen on kirjoitettu, mutta miten tuo lieneekään — aina hän poikaselle virkkaa: — "No luepas nyt, oikein selvästi, mitä tuossa seisoo!"
Yksinkertainen on muistopatsas ja yksinkertaiset sanatkin siinä, yksinkertaista ja korutonta kaikki kuten Suomen kansa itsekin.
Poikanen lukee siinä:
Hyvälle Kirkkoherrallensa kiitollinen Seurakunta.
Kiven juurelle istahtaa vanha vaari ja kertoo poikansa pojalle vanhasta kirkkoherrasta. Ja peipponen laulaa läheisen koivun latvassa kaunista virttään. Lieneekö sekin vaariltansa milloin kuullut vanhaa jutelmaa jouluaamusta…
TÄRKEÄT TOIMET.
(Suunnitelma.)
Hän oli halki maan ja ulkomaan kuuluisa, tuo lääkäri, tohtori Z. Minun oli suotu, nuorena lääkärinä, nauttia hänen opetustaan ja neuvojaan, joista sittemmin on ollut paljon hyötyä minulle ja sairailleni. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen hänen opetuksestaan sekä lääketaidossa että maailman katsannossa.