Paljo olisi minulla hänestä kerrottavaa. Juttelen nyt vain yhden tapauksen.
Kerran — minä olin vasta tullut hänen apulaisekseen — oli hänellä muuan erinomaisen vaikea leikkaus tehtävänä. Minä sain onnen olla hänen apulaisenaan. En ikinä unohda tuota miestä, jolle Jumala oli niin ylenpalttisesti jakanut lahjojaan. Mutta näitä lahjojaan hän käyttikin uskollisena palvelijana lähimmäistensä avuksi.
Jo leikkausvalmistuksiansa tehdessään näytti hän kokonaan unohtaneen ulkopuolisen maailman. Terävänä katsoi hänen silmänsä, ja vakaasti käskemällä määräsi hän minulle tehtäväni. Valmistukset suoritettuaan, ryhtyi hän toimeensa. Näytti kuin koko hänen jäntevän sielunsa voimat olisivat yhdistyneet hänen silmäänsä ja käteensä, jossa hän piti veistään. — "Herran nimeen!" virkkoi hän itsekseen ja teki sitten tehtävänsä ja teki kuin mies. Tästä samaisesta leikkauksesta puhuttiin sittemmin lääkärien kesken koko sivistyneessä maailmassa.
Sidottuaan haavat hän istahti sairaan viereen, odottamaan hänen heräjämistään unetuksesta. Minä olin väistynyt syrjään ja katselin häntä ihastellen. Voinko minä milloinkaan saavuttaa edes osaksikaan hänen taitoansa? — En milloinkaan, arvelin minä sitten. Minä olen liiaksi paljon ihminen; — hän on pelkkä tiedemies, jota ei vähäpätöinen jokapäiväisyys milloinkaan vie kurimukseensa.
Sairas heräsi, mutta vaipui jälleen unehen. Tohtori Z. määräsi minut jäämään sairaan luokse ja käski jonkun tunnin perästä tulla ilmoittamaan, miten sairaan laita on.
Minä saatoin hänet ovelle. Hän läksi, sen enempää puhumatta.
Ei minusta voi koskaan tulla mointa miestä. Hän on pelkkä tiedemies.
Niin ajattelin taas. — — — — —
Parin tunnin perästä läksin hänen luokseen ilmoittamaan, että sairaan tila oli erinomaisen hyvä. Oli myöhäinen vuoden aika. Katujen lyhdyt ne kuumottivat niin himmeinä läpi syksyisen usman. Tohtorin huoneesta paistoi valo.
Minä astuin eteiseen. Ovi hänen huoneesensa oli auki. Minä lähenin ovea ja näin hänen istuvan kyyristyneenä pöytänsä yli. Hänen pieni tyttärensä seisoi hänen vieressään, silmät punaisina itkusta. Kumpainenkaan ei ollut kuullut minun tuloani.
Minä pysähdyin oven suuhun. Tuossa hän istui, kuuluisa lääkäri, totisena, ja askaroitsi jotakin tärkeätä. Terävänä oli silmä jälleen, ja vakavassa kädessä oli taanoinen pinsetti, jolla minä joku hetki sitten olin puristanut kiinni sairaan valtasuonta. Hänen kasvonsa juonteet olivat samat kuin äskönkin. Minä astuin lähemmäs — enkä tahtonut uskoa silmiäni. Pöydällä hänen edessään oli — nukki, jota hän kannatti vasemmassa kädessään; oikeassa oli pinsetti ja pinsetissä nuken särkynyt nenä, jota hän verrattomalla tarkkuudella sovitteli paikoilleen.