Ja kaikkein paras setä istuu tuolilla ja puhaltelee piipustansa renkaita, joita lapset ihaillen katselevat; ne leviävät ja suurenevat ja vihdoin laskeutuvat lattialle.
Sjöblom istuu poikkipuolin tyhjässä kehdossa, kaataa kahvia teevatiin, puhaltelee siihen pari kertaa, härppää sitten ja haastelee;
— "Kyllä tämä kesäinen aika on sentään vähän niinkuin lystiä aikaa. Kaikki on näetsä niin kaunista ja ilmakin niin lämmintä… Tässä sitä näin istuskelee ja ryyppää kahvia … niin, meidän mamma se on niin hyväntahtoinen ihminen. Mamma, viepäs kahvia verstaasen Antessonnille ja anna Antti pojalle kanssa. Mitäs, Antesson oli vähän tujussa, mutta vähät siitä, hyvä sälli hän on, ja Antti poika on fiksi poika kanssa. Vie kahvia heille. Mitäs, tämmöinen korea ilma ja linnutkin laulaa. — Mutta kuules Niiranen", puhelee hän vähän ajan perästä ja iskee silmää, — "kyllä sinun sittenkin olisi pitänyt naida."
— "Maltahan nyt", myhähtää Niiranen, "onhan minulla jo morsian". Sen sanottuaan hän nousee akkunan luokse, jossa kauniimpana muita kukkasia kasvaa ruusu. Se on Niirasen kukka. Hän on hoitanut sitä jo monta ajast'aikaa, mutta pitänyt sitä matami Sjöblom'in kukkasten luona, "sillä sen olisi ikävä yksin". Ties mistä syystä hän on ruvennut sitä sanomaan morsiameksensa. Kolme ruusua siinä kukoistaa, neljäs on juuri puhkeamassa.
— "Tuosta puhkeaa huomiseksi uusi ruusu, ja sen minä panen Liisun hivuksiin", virkkaa hän.
Onnellinen Liisu ei osaa puhua mitään. Samassa lentää pääskynen tuvan katolle ja rupeaa visertämään.
— "Kuulkaas lapset", virkkaa Niiranen, "tiedättenkös, mitä pääskynen sanoo?"
— "Mitä se sanoo, mitä?"
— "Kuunelkaas tarkkaan, niin näinhän se laulaa…
Virsut jäi Viroon
Saappaat jäi Savoon
Itse tulin näille maille narrrrriks'!"