Se huvittaa lapsia äärettömästi. Kilvan he koettavat muistella pääskysen laulua, yhä sekaantuen ja yhä uudistellen.
Ja vielä sittenkin kuin jo Niiranen on mennyt yksinäiseen tupaansa ja lapset käyneet vuoteisinsa, vielä sittenkin he itseksensä muistelevat tuota lystimäistä viserrystä. Aurinko on jo aikaa sitten laskenut, ja kesäinen valoisa yö on tullut, mutta vielä kerran kysäisee Paavo:
— "Heikki kuules!"
— "No?"
— "Mitenkäs se olikaan?"
— "Virsut jäi Saksaan … ei, Virsut jäi narr… ei, Virsut jäi
Viroon, saappaat jäi Savoon, itse tulin näille maille narrrrriks'."
Se on niin lystiä.
Liisu on nukkunut jo, mutta hän kääntää päätänsä toiselle poskelle ja naurahtaa unissaan. Muistelleeko hän pääskysen laulua, vai setä Niirasen lupaamaa kukkasta, vai nähneekö unissaan pulleaposkisia enkeleitä, jotka saarnastuolin katossa puhaltavat torvea…
KOSTO.
Tämä on vain hyvin yksinkertainen tarina. Kaukana salolla, savupirtissä sen kerran juttelin talonväelle, päreen valossa, talvisena iltana. Rukit minua säestivät, säesti sirkkakin. Väliin täytyi keskeyttää, kun lapsi kätkyessä heräsi ja rupesi itkemään; sitten jatkoin taas. Välistä huomasin, kuinka yksi ja toinen rukki pysähtyi, mutta alkoi sitten taas hyrinänsä. Joskus vaikeni sirkkakin — mitä lieneekään miettinyt — ja jatkoi sitten jälleen lauluansa.