Mutta nuori apulainen sanoi:
— "Kuulkaa noita ruladeja ja noita kadenseja ja noita stakatoja…" ja hän olisi vielä sanonut tuommoisia kauniita sanoja paljonkin, mutta vaipui kesken sanojansa kuuntelemaan.
Ja siinä he istuivat kauan aikaa. Satakieli taukosi. Pappilan väki oli äänetönnä.
Mutta apulaisen nuori rouva, jonka sylissä lepäsi pienoinen lapsi, rupesi sitä uneen nukuttamaan ja hyräili:
Siell' on lapsen hyvä olla
Tuonen Herran vainiolla
Kaitsea Tuonelan karjaa.
Pienonen nukkui, ja nyt visersi satakieli hienoimpia säveleitänsä.
— "Kanaljaa!" kuiskasi provasti.
— "Suloista!" huokasi Helmi.
Myöhään yön suussa he vasta lähtivät kotia.
Niin sitten ei sinä kesänä paljoa muusta puhuttukaan kuin satakielestä, eikä ainoastaan niin ollut laita ihmisten kesken, vaan eläintenkin.