Kiuru parka, jota ennen oli pidetty paraimpana laulajana, huomasi äänensä mitättömäksi ja viserteli virsiänsä niin korkealla, aina siellä missä valkoiset pilvet kulkevat, ett'ei muut hänen lauluansa kuulleetkaan kuin Jumala, jolle kiuru lauleleekin. Ja Jumala sanoi: "kiuru on kaino lintu, ei se tahdo häiritä muitten laulajain liverryksiä; mutta on se kilttikin, sillä se ei kadehdi satakieltä."
Mutta kiuru nousi vielä korkeammalle yksinäisyyteen ja lauloi laulamistaan. Hänestä tuntui niin hyvältä. Hän lensi sitten pesällensä, ja nytpä hänen sydämmensä sykähti, sillä pesässä, jossa ennen oli ollut kolme munaa, näki hän nyt kolme pikkuruista poikaa.
Ja hänen oli niin iloista.
Peipponen lakkasi laulamasta kokonaan tai hyräili vaan itsekseen; mutta ei hänkään kadehtinut satakieltä. Rastas ei kadehtinut myöskään, päättelihän vaan panna mieleensä satakielen ruladeja ja kadenseja ja stakatoja, ja lensi sitten kauas korpeen ja aatteli, eiköhän hänkin tottuisi semmoisiin. Rastas arveli: "ei oppi ojaan kaada."
Mutta olipa satakielellä kadehtijoitakin. Varis suuttui kovasti ja sanoi miehellensä:
— "Herra Korpén, rakas puolisoni, mitä tykkäätte tämmöisestä tapauksesta: vieraasta pitäjästä tulee loilottaja tänne konstejansa näyttämään ja tahtoo muka meitä opettaa, ikäänkuin hänen opetuksensa olisi meille tarpeen!"
— "Olisi meille tarpeen", toisti korppi, sillä hän aina myöntyi rouvansa mielipiteesen ja kertoili vaan hänen sanansa.
— "Koko maailma luulee nyt, että me itse emme osaakaan laulaa."
— "Emme osakaan laulaa", toisti korppi taas.
Ja molemmat olivat suutuksissaan satakielelle