— "Annas kun minä otan mukaan Ellun kirveen", sanoi Mikko, tavoittaen sitä seinältä, johon Ellulla aina oli tapana panna kirveensä. Mutta sitäkään ei ollut paikoillaan.
Saavuttiin viimein ulos pihalle. Keskellä pihaa oli lumi pahoin ryöpytetty; siinähän susi ensinnä oli Antin kimppuun käynyt; siitä läksivät jäljet suoraa päätä Alhokaisen niittyä kohti.
— "Suksille joka mies!" komensi Paavo.
Uusi hälinä. Aitan seinuksella olivat sukset, mutta kun kaikki ryykäsivät ottamaan niitä, niin ne sekaantuivat. Kuka siinä kaipasi sivakkaansa, kuka lylyänsä; keltä oli sompa sauvasta irti ja siitä piti päivitellä.
Mutta kallis aika se sillä välin kului kulumistaan.
Antti parka! Kauaksi on peto ennättänyt sinut viedä. Tuonne poikki Alhokaisen niityn se on rientänyt kohti Savijokea; yli joen se on juossut ja viimein kadonnut saaliinensa Keritynvaaran kumisevaan korpeen. Poloinen Antti!
Viimeinkin läksivät miehet liikkeelle tuoreita suden jälkiä myöten.
Molemmin puolin niitä näkyivät selvästi kahdet koiran jäljet. Kiiski ja
Käpy olivat niinmuodoin apuna, ja tämä rohkaisi miestenkin mieliä.
Omituinen, kamala kuva: talviyönä joukko miehiä ulkona lakealla lumikedolla. Ääneti he siinä hiihtävät, sydämmessä kouristava tuska: susi on vienyt lapsen. Ei rohkene isä poloinen pyytää keltään lohdutusta; ei rohkene kukaan lausua hänelle lohdutusta, sillä tietämättömissä oli lohdutus peräti. Hiihtäkää, hiihtäkää, te öiset kulkijat, pankaa viimeisetkin voimanne liikkeelle, sillä jäljet käyvät yhä epäselvemmiksi; pian ne haihtuvat kokonaan. Miten osaatte sitten seurata petoa, joka on ihmislapsen vienyt? Vähäinen toivo alkaa sentään koittaa; tuolta kirkastuu jo pohjoisen taivas, pyry taukoaa, kenties eivät menekään jäljet aivan umpeen. Tuolta haamoittaa vähän jo kuunkin sakarat. Hiihtäkää, öiset kulkijat, hiihtäkää, pankaa kaikki voimanne liikkeelle!
— "Eikös tuolla näy jotakin mustaa?" kysyi äkkiä Mikko renki, viitaten pientä Rantamäki nimistä törmää kohti, joka on Alhokaisen niityn päässä, ja jonka toinen rinne laskee jyrkkänä äyräänä Savijokeen.
Hänen sanansa sattuivat kuin sähkökipinä jokaiseen. Kaikki tähystämään. Ja aivan oikein. Vähäisellä aholla Rantamäen tänpuoleisella rinteellä näkyi jotakin mustaa. Ensin se oli kuin yksi ainoa esine, vaan mitä lähemmäs tultiin, sitä useammaksi esineeksi selkeni himmeä haamu. Mitä ne ovat? Onko lapsikin siinä? Hengissäkö vielä vai kuolleena? Nämä kysymykset sinkoilivat salaman nopeudella miesten ajatuksissa, ja notkeammasti taas polki jalka susta, ja yhä pitemmän matkan päähän teki sompa jälkiä lumeen.