Suoraan kohti ahoa he täyttivät; pedon jälkiä ei enää olisikaan voinut seurata, sillä yhä himmeämmiksi ne olivat käyneet ja viimein melkein kokonaan hälvenneet.
Verisenä oli Rantamäen vähäinen aho, ja neljä esinettä virui siinä. Kaksi isoa sutta potkeili siinä viimeisissä henkitoreissaan, mutta lähellä heitä loikoivat Kiiski ja Käpykin hengetönnä. Taistelu oli nähtävästi ollut tuima, sillä pahoin revittyinä olivat niin koirat kuin pedotkin, ja ruskeaksi oli veri painanut ahon valkoisen hurstin. Armoton oli taistelu ollut, sillä Kiiski oli vielä kuollessaankin tarttunut vihollisensa takajalkaan ja yhä vieläkin piti sitä suussaan.
Mutta missä lapsi, missä lapsi?
Neuvottomina, säikähdyksissään seisoivat miehet hetken aikaa. Mihin oli lapsi saanut? Oliko Antti paennut petojen ja koirain taistellessa? Ja mihin? Vai oliko petoja ollut useampia kuin kaksi, ja olivatko muut raastaneet lapsen edemmäksi? Jälkimmäinen seikka oli luultavampi. Mutta minnepäin oli nyt lähteminen? Jäljet olivat kadonneet; koirat kuolleet: kuka nyt neuvoo ja opastaa oikialle tielle? Taivas oli tällä välin kirkastunut kokonaan; tuisku oli tauonnut ja puolikuu paistoi talviseen yöhön. Te kaukaiset tähdet ja sinäkin, kuu, — voi kuinka te olette tunnottomia, kuinka kylmiä te olette! Tyynesti katselette te vain tähän parveen, joka on lähtenyt pelastamaan ihmislasta! Katseletteko samalla kylmällä katseella onnellisia sekä onnettomia, iloa sekä surua? Samoinko katselette äitiä, joka tuudittaa lastaan sylissään, ja isää, joka talvisena yönä hakee lastansa suden kynsistä? Voi teitä, te yön kylmät tähdet!
Vaaleana seisoi Paavo verisellä aholla, sanomaton hätä ja omantunnon vaiva rinnassaan. Hänhän se enimmin oli pilkannut vanhusta ja juuri kuin oli pilkkansa korkeimmilleen saanut, silloin oli susi vienyt hänen lapsensa, jota hän juuri oli välikappaleena käyttänyt pahaan aikomukseensa. Mutta olihan hänen pilkkansa sentään — niin arveli Paavo väliin — sentään jotenkin viatonta; pitikö hänen nyt saada niin hirmuinen rangaistus siitä? Taivaan Jumala, kuinka kovin sinä sentään rankaiset minua, heikkoa ihmistä! Nämä ajatukset lentelivät Paavon päässä monta kertaa nopeammin kuin mitä me olemme ennättäneet kertoa.
Ja hämmästyneinä tuossa nyt seistiin.
Miehet nousivat vähitellen Rantamäen huipulle ja rupesivat neuvottelemaan keskenänsä mitä nyt tehdä. Suoraan pohjoista kohti aleni, niinkuin sanoimme, mäen rinne alas Savijokeen, jonka toisella puolella alkoi Keritynvaaran kolea korpi, oikea susien tyyssija. Vasemmalla taas kulki metsätie, jonka toisella puolen oli Savijoki ja toisella avara suo, jota sanottiin Hirvenrämeeksi, autio ja kamala tienoo sekin, jommoista myöskin hakee harmaja hukka. Minne nyt oli susi tiensä ottanut; korpeen vai suolleko?
Muutamat ehdottivat, että lähdettäisiin Keritynvaaran korpeen, toiset taas arvelivat suden karttaneen jokea ja menneen rämeelle. Useimmat kumminkin kannattivat sitä mieltä, että susi oli rientänyt joen yli korpeen. Niinpä viimein päätettiinkin kiiruhtaa sinne, siinäkin toivossa, että susi viimeinkin väsyy raskasta taakkaa kantaessaan ja hiljentää juoksunsa, jolloin suksimies sen kyllä saavuttaa. Oltiin juuri ruveta laskemaan alas Rantamäen jyrkkää rinnettä, kun äkkiä Hirvenrämeeltä kuului kamala ulvaus, johon pian kaikumalla vastasi koko pohjoinen korpi. Sehän oli ilmeisesti suden ulvonta. Tämä muutti miesten suunnan, ja niinpä lähdettiin vasemmalle ja riennettiin, mikä jaksettiin, joen ja suon välistä tietä eteenpäin.
Kauan hiihtivät miehet metsätietä, siinä toivossa, että susi, kerran tielle päästyänsä, mieluummin pysyttelekse siinä, varsinkin kun lunta on paljon ja pedolla raskas saalis kannettavana.
Oli jo monta tuntia hiihdetty yhtämittaa ilman vähintäkään lepoa, paitsi mitä Rantamäellä oli hetkeksi pysähdetty. Vihdoin rupesi jo toivottomuus saamaan valtaa: mitäpäs jos susi sittenkin oli lähtenyt pohjoiseen, Keritynvaaran korpeen? Tämän toivottomuuden toveriksi liittyi pian toinenkin vaarallinen vihollinen, nimittäin uupumus, ja nämä toverukset ne yllyttivät toisiaan. Mikko rupesi jäämään muista.