— "Pitkä lienee, veikkonen, matka sinulla tänne, kun olet virstan päässä aika miehistä", liitti Pekka.
Mikko tunsi kasvonsa tulistuvan. Loukattu ylpeys, syytös valheesta ja heikkoudesta saivat hänessä veren liikkeelle. Hänen suonensa paisuivat, käsi tarttui tempoellen sauvaan ja huimasti kiljasi mies:
— "Pois alta, pelkurit!"
Näin sanottuaan ponnisti hän voimansa. Narahdellen vonkui luminen tanner, kun huimapäisenä sustansa polki suuttunut mies.
— "Pois alta, pelkurit!" kiljasi hän, niin että kumahtelivat Hirvenrämeen satavuotiset hongat. Ja niin kiiti mies muitten ohi, kuin kiitää jalo juoksija ohitse kuormaa vetävän juhdan; kiiti kuin kiitää immen aatos ohitse vanhuksen hiljaisen mietteen.
— "Pois alta!" kiljasi hän vielä, vaikka jo oli jättänyt kauaksi jälkeensä hämmästyneet kumppalinsa.
Tuolla hän nousee jo toista vastamäkeä, ja huuhkajana vaan huhuilee räme hänen huudoistansa:
— "Pois alta, pelkurit!"
Eikä jaksa enää laskeutuva kuu valaista huimasti kiitävän miehen yhä pienenevää kuvaa.
— "Hiihtää kuin Lappalainen", virkkoi Paavo verkalleen.